Pekka A. Manninen: Pottakylän lapset

Tässäpä vasta vitsikäs ja hauska sarjakuva! Pottakylän lapset –sarjakuvaa ei ole kyllä tarkoitettu mielensäpahoittajille. Vitsit liikkuvat kakkahuumorista mustaan huumoriin kuvilla höystettynä. Jokaisella aukeamalla on neljän ruudun strippisarjakuva. Kirjassa Pottakylän lapset seikkailevat eri paikoissa ja saattavat laukoa hauskoja juttuja, ainakin aikuisen näkökulmasta. Maailma näytetään lasten näkökulmasta ja aikuisten maailma näyttäytyykin joskus erikoisena ja lapset tulkitsevat sitä kykynsä mukaan. Joskus aikuiset tekevät jotain omituista tai hassua ja heille nauretaan vuorostaan. Lapset ja aikuiset usein myös ymmärtävät toisiaan väärin. Tämä kirja toimii piristäjänä niin aikuisille kuin nuorillekin. Jotkut vitsit eivät ehkä aukea ihan pienimmille. Tumman huumorin ystäville ehdoton suositus! Kirja löytyy kirjaston sarjakuvahyllystä.

-Kirjastosilli

 

Alice Munro: Jupiterin kuut (Tammi 2017)

Alice Munron Jupiterin kuut –novellikokoelman alkuteos on julkaistu jo vuonna 1982, joten kokoelma kuuluu nk. alkutuotantoon. Munron kertomuksissa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnitsemassa omaa elämää ja tunteita. Novellien ihmiskuva ei ole romanttinen. Esimerkkinä novellin Prue nimihenkilö on illallisella rakastajansa Gordonin luona, kun ovikello soi, ja ovesta ilmestyvä nainen lyö Gordonia viikonloppulaukullaan. Episodin jälkeen Gordon kertoo rakastavansa laukulla lyönyttä naista, mutta haluaisi silti mennä Pruen kanssa naimisiin sitten muutaman vuoden päästä, kun rakkaus on ohi.

Munron kertomuksissa ei elämä ole ruusuilla tanssimista, mutta hän asettelee sanat lempeään huumoriin. Lukijaa hymyilyttää hupsut mutta kuitenkin rakastettavat ihmishahmot. Tekstin lukeminen on kuin keskustelisin elämästä viisaan naisen kanssa. Arkiset asiat, elämän outous ja näennäisen merkityksettömät asiat tulevat uuteen valoon paljastaen samalla paljon ihmisyydestä.

Kiinnostavaa olisi lukea enemmän kirjailijan elämästä. Esimerkiksi novellissa Kalkkunasesonki hän kertoo elävästi kalkkunoiden teurastuksesta, ja ihmettelin kovin miten nyt noin yksityiskohtaista kuvausta: ”…Selkärangan hän katkaisi keritsimillä. Rouskis, rouskis, hän sanoi lempeästi. Pistäpä nyt kätesi sisään. Minä pistin. Syvällä kalkkunan sisälmyksissä oli hyytävä kylmyys. Varo Luunsiruja. Minun oli irrotettava varovasti lihaa yhdistävät kalvot. Hupsista keikkaa, Herb käänsi linnun ja taivutti sen jalat. Polvet yhteen, Brownin muori. Kas näin. Hän otti painavan veitsen, asetti sen polvilumpiolle ja rusautti koivet irti.”  (ss. 86-87). Myöhemmin sain lukea, että Munron isä oli jossain vaiheessa kalkkunafarmari.

Alice Munro ei koskaan ole ollut paljon julkisuudessa, mutta ei varsinkaan viime vuosina, vaikka hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2013. Englanninkielinen wikipedia kertoo, että hän on sairastanut syöpää ja on kokonaan vetäytynyt julkisuudesta.

Toivottavasti Munron elämäkerta, jonka Sheila-tytär on kirjoittanut, vielä suomennetaan.

Jupiterin kuut on hyvä, mutta ei mielestäni kirjailijan paras teos. Olisiko kirjailijan kynä terävöitynyt vuosien varrella? Munron uudemmissa teoksissa lyhytproosan vallankumous näkyy tavalla, jolle tuskin löytyy vertaista. Suosittelen!

 

Kirsti Ahlsten

Pirjo Hassinen: Kalmari (Otava 2016)

hassinenKalmari on rinnakkaisteos muutama vuosi sitten julkaistulle romaanille Popula. Romaaneja yhdistää sivuhenkilö, Jukka Kalmari, mutta kyseessä ovat täysin itsenäiset teokset.

Tämän päivän Suomeen sijoittuvassa Kalmarissa populistijohtajan ja ministerin nuoruudenaikainen päiväkirja joutuu vääriin käsiin. Löytäjä on Kaius Karvio, perinnön turvin elelevä vapaaherra, joka inhoaa populistijohtaja Jukka Kalmaria. Päiväkirjan löytäneen Kaiuksen mielestä kansan pitää saada tietää, mikä kiihottajarasisti on miehiään, mitä kauheaa hän on tehnyt. Kaius alkaa ex-vaimonsa Katjan kanssa suunnitella kirjaprojektia, jonka tarkoitus olisi kirjan ilmestyttyä kaataa Kalmari ministerin pallilta. Mukaan värvätään motiiveiltaan epämääräinen toimittaja, jonka työtä muut kaksi ohjaavat. Näistä kolmesta Katja herää ensimmäisenä ajatukseen, onko sittenkään viha suvaitsemattomia kohtaan sen oikeutetumpaa kuin joidenkin viha toista ihmisryhmää kohtaan. Tästä oivalluksesta alkaa muutos, ennalta arvaamattomin seurauksin. Sivujuonteena romaanissa kulkee päähenkilöiden yksityiselämän ihmissuhteet, jotka eivät nekään ole ihan terveellä pohjalla.

Pirjo Hassinen kirjoittaa kriittistä aikalaisproosaa. Hän on kirjoittanut siitä mikä häntä erityisesti vaivaa: vihasta, ja siitä miten vihalla on taipumus levitä! Hassinen tuntuu sanovan, että kukaan ei ole puhdas ja oikeamielinen vaan jokaisella meillä on omat pimeät motiivimme ja vihan kohteemme. Vaikka aihe on rankka ja ajankohtainen, henkilöhahmojen kautta tarinassa on huumoria, joka keventää lukunautintoa.

Minuun kirjan sanoma kolahti, vaikka Hassinen ei säästä ketään. Hän on jossain haastattelussa tunnustanut tunnistavansa itsessäänkin ”vihaajien vihaajan”. Pirjo Hassinen on ollut neljä kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana, ja henkilökohtaisesti olisin hänelle yhden voiton jo suonut. Tosin olen ehkä jäävi suosittelija, kun vain satun pitämään Pirjo Hassisen tyylistä.

Kirsti Ahlsten

 

Chigozie Obioma : Kalamiehet (suom. Heli Naski, Atena, 2016)

kalamiehet2     Kalamiehet on nigerialaissyntyisen Chigozie Obioman (s.1986) esikoisteos. Obioma kuvaa herkästi kasvavia poikia, perhedraamaa ja samalla koko nyky-Nigerian heimosotien repimää haurasta yhteiskunnallista tilaa. Obioma sanookin kirjailijan jälkisanoissaan, että poikien perhe on Nigerian suurimpien heimojen metafora. Ne riitelevät keskenään, joutuvat ulkopuolisten voimien väliintulon kohteeksi, ja joutuvat kärsimään paljon.

Kalamiehet on romaani veljeksistä, jotka joutuvat yhtäkkiä henkisesti tuuliajolle. Perheen isä, herra Agwu, kaikkivoipa patriarkka, muuttaa työkomennukselle toiselle puolelle Nigeriaa eikä äiti saa enää otetta kasvavista, murrosikäisistä pojistaan. Pojat karkaavat kalastamaan saastuneen joen partaille. Eräällä kalastusmatkalla kylähullu Abulu syytää poikien päälle karmean kirouksen. Hän ennustaa, että yksi veljistä tappaa toisen. Kirous ottaa vallan, pelko kasvaa, veljesten välit kiristyvät. Mikään ei ole enää niin kuin ennen, vaikka isä toivookin pojistaan varttuvan urhoollisia, kunnon poikia: ” tahdon teidän olevan unelmien kalastajia, jotka eivät luovuta ennen kuin saavat kaikkein suurimman saaliin. Tahdon teidän olevan täystuhoja, uhkaavia ja lyömättömiä kalastajia. Sellaisia, jotka eivät kalasta Omi-Alan kaltaisella saastaisella rämeellä vaan henkisillä vesillä. Kunnianhimoisia ja tarmokkaita. Lapsia, jotka kastavat kätensä elämän jokiin, järviin ja meriin ja niittävät menestystä lääkäreinä, lentäjinä, professoreina, lakimiehinä. Ymmärrättekö?” Vanhempien toiveet eivät toteudu, kaikki murskaantuu, kun pelko ja kostonhenki ottavat vallan.

Suosittelen kirjaa sinulle, joka haluat tehdä lukumatkan tämän päivän Afrikkaan. Aiemmin minua on afrikkalaiseen kirjallisuuteen johdatellut monesti Nobel-ehdokkaana ollut James Ngugi (nykyään kikiju-nimeltään Ngugi wa Thiog’o). Ihastuttavia lukuelämyksiä olen saanut myös toiselta nigerialaiselta kirjoittajalta Chimamanda Ngozi Adichielta, jonka keväällä ilmestyvää uutta suomennosta Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, odotan innolla. Kuka Afrikasta kirjoittava kirjailija on sinun suosikkisi? Kenties Ernest Hemingway ja Afrikan vihreät kunnaat tai Henning Mankell monilla Afrikka-teemaisilla teoksillaan?

Sirkka K.

Kesäisiin lukuhetkiin suolantuoksuista merta ja kartanoelämää

Milla Keränen: Kapteeni (Gummerus, 2016)

Mikaela Strömberg: Sophie. (Schildts & Söderströms, 2015)

Umpimähkään nämä kaksi romaania etsiytyivät käsiini. Ne houkuttivat, niistä huokui menneen maailman tuoksua. Milla Keräsen ”Kapteeni ” vie lukijansa suolaisenmakuiselle 1700-luvulle purjelaivojen, pönäköiden porvareiden ja laivanvarustajien maailmaan. Mikaela Strömbergin ”Sophie” liikuttaa meitä 1800-luvun Pietarin keisarillisissa salongeissa ja Itä-Uudenmaan köyhemmissä kartanoissa. Molemmat liikuttavat mielikuvitusta ja viihdyttävät. Molemmat kirjat ovat varmasti vaatineet kirjoittajiltaan paljon taustatyötä ja perehtymistä aikakauteen.  Ja molemmat ovat onnistuneet.

Mikaela Strömberg kertoo kirjassaan Sophie von Behsen (1828-1886) tarinan. Hurmaava, nuoruudessa ailahtelevainen Sophie naitetaan Pietarissa hollantilaiselle kauppiaalle, joka osoittautuu melkoiseksi seikkailijaksi. Jotta suuremmilta katastrofeilta vältytään nuoripari muuttaa syrjäiseen Suomeen ja viettää siellä vaihtelevalla menestyksellä kartanonelämää. Perhe kasvaa, vuodet kuluvat. Ihmisen luonto ei vain muutu….

Milla Keräsen Kapteenissa kerrotaan Johanin ja Gretan rakkaustarina.  Johan on jo pikkupoikana saanut lempinimen Kapteeni. Niin hän rakastaa laivoja ja merenkulkua.  Purjehtiessaan maailman merillä hän kaipaa Gretansa luokse Porvooseen.  Kauppapuodissa Suomessa ikävä kaihertaa takaisin merelle. Merenkulkijain kutsu on vahva. Kumman kutsu on voimakkaampi?  Meren vai vaimon?

Näiden kirjojen inspiroimana voisi tehdä kesäretken vanhaan Porvooseen tai Loviisaan.  Niin aidosti herää suomalainen mennyt maailma kirjoissa eloon. Strömbergin kirjan luvut ovat lyhyitä ja hyvin  informatiivisia. Niihin kätkeytyy paljon huumoria ja piikittelyä kohtalolle.  Keräsen kerronnassa tempo on levollisempaa, lukijalle jää enemmän aikaa viivähtää niin Warringtonin kannella kuin Tammisaaren kallioilla. Länsi-Uudellamaallakin kuljetaan, kirjan tapahtumapaikat  vaihtelevat ripeään tahtiin, mikä miellyttää nojatuolimatkailijaa.

Hyviä kesäisiä lukuhetkiä!

Sirkka K.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY 2016 )

eurooppalaiset     Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet sijoittuu nimensä mukaan eri puolille Eurooppaa. Romaanissa lähimenneisyyden käänteet ja tavallisten ihmisten arki risteävät toisiaan. Se kertoo tarinoita ihmisistä, jotka kytkeytyvät toisiinsa paikallisesti ja/tai ajallisesti. Mukana on niin Itä-Euroopan suuri muutos 80-luvun alusta 90-luvun taitteen Berliinin muurin murtumiseen, idän ja lännen asukkaiden mahdollisuuksien ääripäät, kuin myös nykymaailman viestintätekninen myllerrys ja sen mahdollistama ihmisten raaka hyväksikäyttö.

Emma Puikkosen episodiromaanissa jokaiseen kohtaukseen sisältyy jotain yllättävää, odottamatonta, mikä saa todellisuuden näyttämään toiselta. Yllätyksellisyys kestää loppuun asti eikä tule lainkaan tunnetta ”mä niiin tiesin tämän”. Kirjan jokaisella henkilöllä on myös oma ääni, joka näkyy tekstin tasolla hienosti. Lukijaa saattaa ajassa hyppely hämmentää, mutta toisaalta ratkaisu on ymmärrettävä, kun episodeissa henkilöiden eri ajanjaksoihin liittyvät tarinat risteävät toisiaan. Uutta tämä tekniikka ei ole, jo modernismin pioneerin Virginia Woolfin v. 1925 ilmestyneessä romaanissa Mrs Dalloway on keskeistä liike, sekä ajassa että paikassa.

Romaanin maailma on hyvin rinnastettavissa nykymaailman myllerrykseen pakolaisvirtoineen. Luin kirjan loppuun junamatkalla Helsingistä Hyvinkäälle, ja keskittyessäni olin ajaa asemani ohi. Helsingin kaduilla näkemäni sopi jotenkin NIIIN tuon kirjan maailmaan. Helsingin keskustan läpi kävellessä silmilleni hyppäsi monin tavoin nykymaailman ääripäät. Yhtenä kuvana mieleen jäi näky, missä Ekbergin kahvilan terassilla istuvan sikaria polttavan pukumiehen lähellä maassa istui molemmin puolin kerjäläinen kuppeineen.

Romaani ei ole masentava, vaikka asiat ovat rankkoja. Esimerkiksi vaikean halvauksen takia petipotilaaksi jäänyt Johannes yrittää parhaansa, mutta ei erikoisen näkijänkyvyn saaneena aina oikein ole läsnä perheelleen. Puolison pinnan kiristyttyä räjähdykseen asti Johannes lopulta pystyy pukemaan kykynsä sanoiksi, ja he molemmat saavat rauhan. Puikkonen kirjoittaa koskettavasti ihmisistä lähihistorian melskeissä, ja episodit kohtaavat hienosti lopussa.  Pidin erityisesti romaanin lopusta, joka nostaa esiin nuoret vaihtoehtoisen tulevaisuuden toimijoina. Sillä meillä on aina toivo nuorissa tästä kamalasta maailmasta huolimatta!

Kirsti Ahlsten

Valste, Juha: Neandertalinihminen: kadonnut lajitoveri

neandertalinihminenViime vuonna ilmestyi kaksi hyvää teosta neandertalinihmisistä. Jos tietosi heistä ovat peräisin muutaman vuoden takaa, kannattaa lukea tämä Valsteen teos, sillä neandertalinihmisistä on saatu paljon uutta tietoa viime vuosina DNA-tutkimusten myötä.

Valsteen kirja kertoo tämänhetkisen tiedon mukaisesti neandertalilaisista. Millaisia he olivat, minkälaisessa maailmassa he elivät ja miten. Hän kertoo myös, miten neandertalilaiset ovat sukua eri ihmislajeille ja mikä nykytiedon mukaan on neandertalilaisten perimä nykyihmisissä. Valste pohtii myös sitä, ovatko neandertalilaiset asuneet aikoinaan Suomessa ja kertoo Susiluolan tutkimusten tuloksista.

Valste on varsin hyvä kirjoittamaan asioista niin, että teksti on helppolukuista, vaikka kirjassa puhutaankin paljon asiaa. Suosittelen etenkin kaikille, jotka haluavat kartuttaa yleistietämystään.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea myös Chris Stringerin kirja Vain yksi jäi: miten meistä tuli ainoa ihmislaji (2014) ja Svante Pääbon Neandertalilainen: kadonnutta perimää etsimässä (2015). Pääbon teos kertoo melkeinpä jännityskirjan tapaan hänen tutkimusryhmänsä kamppailusta neandertalilaisten perimän selvittämiseksi.