Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019

Tuomas Kyrö iski kultasuoneen keksiessään mielensäpahoittajan, 80- vuotiaan jupisevan miehen. Valittaminenhan on meille suomalaisille luontaista joten ei ole ihme, että samaistumme marmattaviin päähenkilöihin.

Nyt on Anni Saastamoinen kirjoittanut kirjan Sirkasta, naispuolisesta mielensäpahoittajasta.

Sirkka on vanhapiika, jolla on ollut lyhyt parisuhde täsmälliseen, säästäväiseen ja lyhytlahkeiseen Sauliin. Oiva miesehdokas siis Sirkalle! Auvoisesta yhteiselosta ei kuitenkaan tule mitään sattuneista syistä.

Sirkka asuu kerrostalossa. Asunnossaan hän harrastaa kukkien kastelua ja naapuritalon asukkaiden tiirailemista kiikareilla. Hän pitää kirjaa saman talon naapureiden juhlinnasta ja metelöinnistä sekä ilmoittaa asiasta heti isännöitsijälle.

Kauppojen ilmoitustaulujen ilmoitukset Sirkka lukee aina tarkkaan. Bongatessaan kirjoitusvirheitä ottaa hän  kassistaan punakynän ja tekee korjaukset ilmoitukseen. Ihaninta on jos possessiivisuffiksit puuttuvat!

Naapureiden  stalkkaamisen  lisäksi täytyy tarkkailla myös taloyhtiön  kierrätyspistettä. Miksi ihmiset ovat välinpitämättömiä eivätkä kierrätä oikein? Siitä Sirkka kirjoittaa heti muutaman ohjelapun seinään.

Sirkka inhoaa melkein kaikkea. On kolme asiaa, joista hän pitää. Ne ovat raitiovaunut, viherkasvit ja kirjat. Sirkka pitää kirjojen hivelystä ja niiden asettelusta järjestykseen.

Sirkasta olisi oikeastaan pitänyt tulla kirjastovirkailija. Onneksi hän ajoissa tajusi, että kirjastovirkailijan ammatti on sosiaalinen ja hänen täytyisi jutella ihmisten kanssa. Niin hän joutui luopumaan haaveistaan, koska Sirkkahan ei pidä myöskään ihmisistä.

Sirkka saattaa käydä kirjastossa kolmekin kertaa viikossa. Mutta hän käy vain vanhoissa kirjastoissa. Uusissa kirjastoissa on Sirkan mielestä jotain väärää.

Kaikkine poikkeavine piirteineen Sirkassa on kuitenkin jotain hellyttävää. Hän on henkilö, jonka ehkä tunnistat ystävässäsi, työkaverissasi tai itsessäsi. Meissä kaikissa on sirkkamaisia piirteitä enemmän tai vähemmän.

Kirja oli karrikoidun osuva ja hauska. Voin vain kuvitella miten tämä vuodenaika olisi Sirkalle kauhistus! Jouluna inho joululauluja ja joulukortteja kohtaan ja rakettien räiskintä uudenvuodenaattona.

Sirkka on Sirkka. Olkaamme  kaikki oman elämämme sirkkoja!

 

-Minna Korkeila-

 

 

Toinen Tuntematon, WSOY, 2017

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä suosittelen tarttumaan muutaman vuoden takaiseen novellikokoelmaan Toinen Tuntematon. Se ensimmäinenhän on vuonna 1954 ilmestynyt Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Kirja, joka kertoo yhden konekiväärikomppanian kohtaloista jatkosodan aikana. Teos, jonka henkilöhahmoista on tullut koko kansakunnan yhteistä omaisuutta. Miehistä hyveineen ja paheineen, erilaisine murteineen ja tapoineen. Itse luin tämän mestariteoksen ensimmäisen kerran vasta viime kesänä, minun koululukemistooni se ei aikanaan kuulunut. Hyvin monen itsenäisyyspäivän ohjelmaan kuuluu katsoa jokin versio kirjan pohjalta tehdyistä elokuvista. Nythän niitä on tarjolla jo kolme erilaista.

Kirjan Toinen tuntematon ovat toimittaneet Johanna Catani ja Lari Mäkelä. He ovat koonneet yksien kansien sisään 22 suomalaisen nykykirjailijan näkemyksiä tuntemattoman sotilaiden naishahmoista. Välähdykset ja tuokiokuvat erilaisten naisten elämistä kotirintamalla tai huoltojoukkojen mukana rintamalla antavat sävähdyttävän kuvan siitä mitä kaikkea ihmiset sodan aikana ovat joutuneet kokemaan.

Katja Ketun novellissa Juro ja Rukka herää henkiin Petroskoin Veeruska. Tapio Koivukari kirjoittaa souvarin muijasta, Hilma Lahdesta. Antti Heikkinen puolestaan avaa meille Lyyti Rokan sielua kertomuksessaan Jauhot.

Petri Tammisen novelli Teidän suuren surkeutenne vuoksi sisältää kolme kirjettä pelokkaalle sotamies Riitaojalle. Yksi ruustinnalta, yksi sisarelta ja yksi äidiltä. Äidin kirje on kaikkein lyhin:

Rakas Risto

Vaikka kaikki toiset siellä ampuu niin älä sinä ampu.

Äiti

Tuntemattoman sotilaan vahva teema oli, että sodankäynti on turhaa ihmishenkien tuhlausta. Se on kirja rauhan puolesta, niin kuin nämä uudetkin novelli-tuntemattomat. Kunnioitus sota-ajan kokeneita kohtaan kasvaa näitä teoksia lukiessa. Ja kiitollinen ihmetys, miten siitä on voinut selvitä.

 

Sirkka Kontiainen

 

Anne Tyler: Äkäpussi Johnny Kniga 2018

Suomalainen kustantaja Johnny Kniga on ottanut tehtäväkseen julkaista kahdeksan Shakespearen näytelmää nykyaikaan siirrettyinä romaaneina. Alkuperäinen kustantaja on brittiläinen Hogarth Press. Jokaiselle näytelmälle on valittu hyvin ansioitunut nykykirjailija maailmalta. Sarjan avaa amerikkalainen Anne Tyler. Tyler tunnetaan vahvan perhedraaman kirjoittajana. Itse hän pitää teoksistaan parhaimpana romaaniaan Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Enkä juuri voi olla muuta mieltä minäkään tästä retro-kirjasta. Se ilmestyi jo 1980-luvulla Suomessa.

Jo 1500-luvulla Avon-joen varrella William-niminen herra mietiskeli, kuinka äkäpussi kesytetään. Hänen näytelmässään vastaus oli selvä. Komediassa Kuinka äkäpussi kesytetään vastahankainen vaimo taltutetaan nälällä, nöyryytyksellä ja unenpuutteella. Näytelmän loppumonologissa äkäpussi Kate toteaa, että vaimojen tulee aina totella aviomiehiään ja herrojaan.

Äkäpussi–teos on keveintä mitä Tyler on koskaan kirjoittanut. Hän siirtää hahmot nykyaikaan Baltimoreen. Battistan perheeseen kuuluvat hajamielinen professori-isä ja kaksi tytärtä. Suurisuinen ja aina sanavalmis, hankaluuksiin joutuva Kate on 29-vuotias lastentarhan avustaja. Hän pitää huolen kodista ja arkipäivän rutiineista, isästään ja pikkusiskostaan, teini-ikäisestä Pupusta. Ilman Katea Battistojen koti olisi kaaoksessa.

Isä Battistalla on maailmanromahduttava ongelma. Hänen kullanarvoisen tutkimusavustajansa Pjotrin kolmevuotinen työviisumi Yhdysvalloissa on umpeutumassa ja pahalta näyttää, ettei sitä uusita. Isä keksii keinon pelastaa tilanne: tytär Katen tulee naida Pjotr. Näin oleskelu maassa on turvattu. Kate ei ole aivan samaa mieltä asiasta. Alkaa hauska ja hulvaton tapahtumien vyöry, kun Pjotr alkaa kosiskella vastahakoista Katea. Kirja on hauskaa ja harmitonta lukemista päivään, jolloin tahdot kevennystä sydämelle.

Shakespeare-sarjasta on ilmestynyt jo neljä ensimmäistä osaa. Norjalainen dekkaristi Jo Nesbø on laittanut uusiksi tragedian Macbeth. Se löytyy kirjaston jännäriosastolta. Orjattaresi-romaanista parhaiten tällä hetkellä tunnettu Margaret Atwood on kirjoittanut Noidan sikiö (2019) romaanissa uuden version Shakespearen Myrsky –näytelmästä. Sarjan neljäs teos on puolestaan Edward St. Aubynin Mediamoguli (2019), jonka esikuvana on ollut Kuningas Lear. Hogarth Pressin idea tuoda Shakespearen näytelmät nykyaikaan näin upeitten kirjoittajien kautta on fantastinen teko. Innolla odotan viimeisten neljän teoksen ilmestymistä!

 

Sirkka Kontiainen

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä. Otava 2017.

Islantilainen dekkari

Omakotitalosta löytyy karmaiseva näky. Perheen äiti on murhattu julmasti ja hänen tyttärensä on piileskellyt surman aikana äidin sängyn alla. Perheen pojat löytyivät harhailemasta kadulla yöpukusillaan. Isä on ollut työmatkalla ulkomailla.

Murhatutkintaa laitetaan yllättäen johtamaan rikostutkija Huldar, joka saa samalla ylennyksen. Murhalle ei tunnu vain löytyvän motiivia. Reykjavíkin poliisissa monet olettavatkin, että Huldar epäonnistuu tutkimuksissa.

Pystyykö kauhuja kokenut tyttö kertomaan jotain hyödyllistä murhaajasta? Ja mikä murhaajaa jaa hirmutekoihin?

 

SYYSUUTUUTTA ODOTELLESSA: Virpi Pöyhönen: Doe (WSOY, 2015) Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä : Fintiaanien mailla (WSOY, 2016)

 

Odottelen kärsimättömänä Katja Ketun syysuutuutta Rose on poissa. Ennakkotietojen mukaan kirja julkaistaan lokakuun puolivälissä. Se kertoo omia juuriaan etsivästä Lempistä ja hänen perheestään Minnesotan intiaanireservaatissa. Lempi on fintiaani. Hänen isänsä on suomalainen Ettu ja äiti ojibwa-intiaani. WSOY:n ennakkomainoksen mukaan Kettu tavoittaa kirjassaan taitavasti meissä kaikissa asuvan rakkauden kaipuun ja halun löytää tien toistemme luo. Tämän uskon. Voi kirja, ilmesty pian!

Odotuksen ikävää helpottamaan kaivoin kirjahyllystä esiin kaksi kirjaa. Toinen on Virpi Pöyhösen Doe (WSOY, 2015) ja toinen Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän tekemä Fintiaanien mailla (WSOY, 2016). Doen lukemisesta on kulunut aikaa jo muutama vuosi, mutta sen jättämä jälki ei ole haihtunut. Doe on jumalanhylkäämä kaupunki jossain Ameriikan mailla. Voin kuvitella viuhuvan preeriatuulen, hiekan ja risupallot kierimässä pitkin aavaa lakeutta. Patty Jonesilla on kuusi poikaa ja tytär Mary. Kirjan keskiössä on äiti Patty ja tytär Mary. Eräänä päivänä 14-vuotias Mary katoaa. Miksi? Tytärtään etsiessään äiti palaa mielessään omaan nuoruuteensa, ja vanhempiensa tarinaan, jota raotetaan lukijalle limittäin muun kerronnan ohessa. Kirjassa on viitteitä siihen, että Pattyn isä on suomalainen merimies ja äiti intiaani White Buffalon reservaatista, jossa Doen kaupunki sijaitsee. Maryn ja Pattyn tarina on koskettava. Se kertoo meille, että aina on toivoa, jos on olemassa edes yksi ainoa ihminen joka välittää.

Fintiaanien mailla teosta varten kirjan tekijät kiersivät Minnesotan, Michiganin ja Wisconsinin alueella. He keräsivät tarinoita, kuvasivat kohtaloita, tallensivat dokumentteja suomalaisista siirtolaisista ja fintiaaneista, ojibwojen ja suomalaisten jälkeläisistä, joita alueella asuu. Kirja on upea yhdistelmä siirtolaisuuden historiaa ja näkemys alkuperäiskansojen kamppailusta tämän päivän Amerikassa. Meeri Koutaniemen kuvat puhuttelevat aidosti katsojaa, Ketun ja Seppälän tekstit avaavat ymmärrystä.

Teos on myös selviytymistarina, kuten Pöyhösen romaani Doe. Ja samaa varmasti on Rose on poissa –kirjakin.

Siis, ilmesty pian!

Sirkka Kontiainen

Nina LaCour: Välimatkoja. Karisto 2018

Marin lähti neljä kuukautta sitten kotoaan sanomatta kenellekään mitään, eikä ole sen jälkeen puhunut kenenkään kanssa. Hän ei ole vastannut kenenkään soittoihin tai viesteihin. Marinin äiti kuoli Marinin ollessa parivuotias, ja isästään hän ei tiedä mitään. Marin asui äidin kuoleman jälkeen vaarinsa kanssa.

Syksyllä Marin aloitti New Yorkissa yliopistossa ja on asunut siellä opiskelija-asuntolassa. Nyt on tullut joululoman aika ja kaikki opiskelijat lähtevät viettämään joululomaa koteihinsa. Marin on ainoa, joka halusi jäädä asuntolaan ja joutui anomaan siihen erityisluvan.

Nyt menneisyys on tavoittamassa Marinin, sillä ystävä Mabel on ilmoittanut tulevansa käymään Marinin luokse pariksi päiväksi. Marin ei tiedä miten hänen pitäisi käyttäytyä ja mistä hänen pitäisi puhua. Pitäisikö pyytää anteeksi tai kertoa totuus?

Kirja löytyy Hyvinkään pääkirjaston nuortenosastolta.

 

Hanna Weselius : Alma! WSOY 2016.

Hanna Weselius on valokuvataiteilija ja taiteentohtori, joka kirjoitti esikoisromaaninsa Alma! ilmeisen turhautuneena naisten alistuvaan asenteeseen. Sellainen mielikuva minulle tuli, kun luin kirjaa. Toisenlainen näkemys oli Hesarin arvostelijalla, jonka mukaan romaani kertoo naisiin kohdistuvasta raivosta (HS 3.9.2016). Alma! palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla ja Tulenkantaja-palkinnolla.

Keskeinen henkilö tarinassa Alman rinnalla on suomalainen yksinhuoltaja Aino, epävarmuudesta kärsivä nykytaiteilija. Mukana on lastenvalvojana toimiva lakimies, yökerhotanssijatar ja 234 siepattua nigerialaistyttöä. Soppaa sekoittaa 16-vuotias maahanmuuttajapoika Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia. Kuvaavaa Weseliusta on lakimiehen sukupuolen selviäminen vasta pitkään luettuani.

Alma oli Wienissä 1879 syntynyt säveltäjä, joka luopui taiteesta aviomiehensä Gustav Mahlerin vaatimuksesta. Alma ehti olla naimisissa Gustav Mahlerin kanssa yhdeksän vuotta eikä Mahler kohdellut häntä kovin hyvin. Alma tuli jälkipolvien tuntemaksi enemmän kuuluisista rakastajistaan kuin sävellyksistään, vaikka niitä yhä esitetään. Alma!:n lukeminen aiheutti sen, että kiinnostuin näistä Mahlereista. Lueskelin sekä Almasta että Gustavista, enkä sitten enää tiennyt kumpaa olisin enemmän säälinyt.

Suosittelen kirjaa naisille. Vaikka pitäisi olla sukupuolineutraali, en nyt kuitenkaan pysty. Uskon että nimenomaan naisten päässä Weseliuksen teksti herättää elävää tajunnanvirtaa. Joka tapauksessa aiheena on naisen asema ennen ja nyt. Se miten Weselius käsittelee Almaa on kuin nykynaisen moite alistumisesta suurmiehen vaimoksi ja toisten sellaisten rakastajaksi. Muutkin romaanin naiset ovat todella epävarmoja ja/tai hukassa. Teos on sen verran hurja, että mieleen se ainakin jää.

Kirjailijan tyylistä (kuin katsoisi valokuvaa) kertoo esimerkki: ”Kuvan nainen ei ole vielä ihan siinä vaiheessa. Kyllä tätä kaulaa vielä joten kuten näyttelee, ja rakastajakin on hankittu. Mutta leivonnainen, joka tämä nainen tässä kuvassa on, happanee. Leuan linja ei enää ole sileä, vaan siihen on ilmestynyt kaksoisleukaa enteilevä rasvakerros. …musta hattu ei sovi tähän leivonnaiseen. Se ei muistuta mustaa marenkia, koska mustaa marenkia ei ole olemassakaan. …Musta lyijyhattu painaa naisen päätä, junttaa lihonutta kaulaa alas hartioiden väliin, purskauttelee selkänikamien hyytelömäisiä välilevyjä paikoiltaan…”(ss. 78-79). Ainakin tämä nainen menopaussissa ymmärtää tuon tekstin oikein hyvin.

Kirsti Ahlsten