Delia Owens : Suon villi laulu (2020)

Delia Owens on yhdysvaltalainen eläintieteilijä ja kirjailija, joka on asunut elämästään yli 20 vuotta Botswanssa ja Zambiassa, missä hän tutki miehensä kanssa eläimiä.

Suon villi laulu on hänen esikoiskirjansa, mistä tuli vastoin kustantajan odotuksia suurmenestys. Kirjaa on myyty ympäri maailmaa yli 6miljoonaa kappaletta.

” Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti -vaikka eivät näytä lentoon luoduilta- tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa. Jopa yöeläjät liikkuvat sen siimeksessä päiväsaikaan. Ääniäkin siellä kuuluu, mutta marskimaahan verrattuna suo on hiljainen, sillä hajoaminen tapahtuu solutasolla. Elämä mätänee ja löyhkää ja palaa lahonneeksi turpeeksi; suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää.

Lokakuun 30.päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojuu suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi. Suo tietää kuolemasta kaiken, eikä välttämättä pidä sitä traagisena, syntisenä nyt ei ainakaan. Tänä aamuna kaksi kylän poikaa sattui kuitenkin pyöräilemään vanhalle palotornille, jonka kolmannelta porrastasanteelta he huomasivat Chasen farkkutakin.”

Tässä kirjan prologista voisi saada käsityksen kyseessä olevan jännityskirja, murhamysteeri. Sitä se ei mielestäni kuitenkaan ole, vaan se on lähinnä marskimaalla asuvan nuoren Kya tytön tarina.

 Kya asuu suoalueella alkeellisessa mökissä yhdessä äidin, isän ja 4 vanhemman sisaruksensa kanssa. Hänen äitinsä lähtee yhtenä päivänä perheensä luota ja lopulta muukin perhe alkoholisointunutta isää lukuun ottamatta muuttaa pois. Isä on paljon pois ja käytännössä 6-vuotiaan Kyan on pärjättävä omillaan. Tytön on keksittävä keinoja millä selviytyy vuosikausien yksinäisyydestä sekä millä tavoin hän elättää itsensä. Hän viettää paljon aikaa suomaalla tutkien luontoa ja ystävystyen samalla eläinten kanssa.  Luonnon kaunis runollinen kuvaaminen ja tytön luontosuhde jäikin tästä kirjasta parhaiten mieleeni.

Kuolleena löytyneen Chase Andrewsin ja Kyan tarinat nivoutuvat kirjan edetessä yhteen ja tarina saa päätöksenä kirjan loppumetreillä.

Heli Vainio

Joyce Carol Oates Elämäni rottana (2020) ; Delia Owens Suon villi laulu (2020)

Kirjaston iltapäivälukupiiri Kirjavirkut keskusteli viimeksi romaaneista Suon villi laulu ja Elämäni rottana. Molemmat ovat uusia amerikkalaisia romaaneja. Kirjailijat ovat yhdysvaltalaisia tiedenaisia, joista toisella myös laaja kirjallinen tuotanto (Oates) ja toinen kirjoitti esikoisromaanin 69-vuotiaana (Owens). Joyce Carol Oates on jo pitkään ollut arvostettu kirjailija, joka on vuosikausia ollut Nobel-veikkausten kestosuosikki. Toiseen käsittelyssä olleeseen teokseen Suon villi laulu (Owens) ei kustantaja oikein uskonut, kun otti aluksi (amerikkalaisittain) vain pienen painoksen. Mutta toisin kävi, tätä menestysromaania on maailmalla myyty jo noin 6 miljoonaa nidettä.

Kirjallisuuspiirissämme Suon villi laulu jakoi mielipiteitä, joku kehui varauksin, toinen antoi varauksettoman ihailun kuulua. Varauksia kehuista huolimatta tuli loppuratkaisusta, epärealistisuudesta ja ympäristön kuvauksesta, josta puuttui kaikki epäromanttisuus ötököineen. Sadunomaisuutta tyyliin Peppi Pitkätossu tai Viidakkokirja joku piti haittana ja toista se ei haitannut yhtään. Ehkä yhtä mieltä olimme tarinan koukuttavuudesta, mitä kukaan ei kieltänyt.

Molemmissa romaaneissa perhe hylkää lapsen (tytön), ja kummassakin lapsi pääsee kaikesta huolimatta eteenpäin elämässä, mutta kasvutarina on riipaiseva.

Lukupiiristä eivät kaikki olleet lukeneet Joyce Carol Oatesin romaania Elämäni rottana tai sen lukeminen oli jäänyt kesken. Tarinan alussa irlantilaistaustainen suurperhe asuu South-Niagara Falsissa, kuohuvan veden läheisyyteen. Vesi onkin romaanin tärkeä symboli. Perheen kuopus Violet Ruu on isän lemmikki. Perheen kunnia on tärkeä, sukunimeä ei saa häpäistä. Mieluummin ajatellaan vaikka, että mustan pojan murhanneet valkoiset veljekset ovat uhreja, joita syytetään vain ihonvärin vuoksi. Sattumalta Violet näkee ikävän tapahtuman, ja siitä seuraa jotain, mikä leimaa loppuelämää – ”Olin kaksitoistavuotias. Tämä oli lapsuuteni viimeinen aamu.”

Romaanin tapahtumat alkavat yhdeksänkymmentäluvun alusta jatkuen Violetin aikuisuuteen. Kertojaääni vaihtelee, kun minämuotoinen kertoja puhuttelee itseään välillä sinämuodossa. Syntyy vuoropuhelu lapsen ja aikuisen minän välille. Tämä vuoropuhelu kuvaa matkaa, joka näyttää miten aikuinen Violet ymmärtää ja lapsi ei. Trauman jälkeen muistikuvat, muistot, joita tapahtumat (myös myöhemmät) herättävät, ovat aukkoisia. Onko totuutta edes mahdollista saavuttaa? ”Ajattelet, että tämän on pakko olla sinun syytäsi,…Ihmiset eivät voineet antaa sinulle anteeksi, kun et suostunut todistamaan. Kun et suostunut muistamaan. Mutta en minä halunnut muistaa.” Viimeistään nuo kursivoidut viimeiset viisi sanaa osoittavat kirjailijan ymmärrystä: lapsi pystyy lokeroimaan tietoisesta mielestään pois traumaattisen muiston.

Oates on yhteiskunnallinen kirjailija, joka romaaneissaan puolustaa heikommassa asemassa olevia. Elämäni rottana -romaanissa Oates käsittelee kaltoinkohtelua ja rasismia. Roturistiriita on yksi Joyce Carol Oatesin romaanin teemoista. Romaani on myös kipeä kuvaus rakkauden ja hyväksynnän tavoittelusta. Oatesin romaanit eivät ole vailla toivoa. Tässäkin oli lopulta mielestäni kyse anteeksiannosta itseään kohtaan. Pidin Oatesista, kuten hänen tuotannostaan aiemminkin.

Kirsti Ahlsten

Karo Hämäläinen : Kansalliskirjailija – romaani Väinö Linnasta (WSOY 2020)

Viime viikon tiistaina Kirjavirkut -lukupiirin porukka keskusteli etäyhteydellä Karo Hämäläisestä, hänen romaanistaan Kansalliskirjailija sekä Väinö Linnasta. Karo Hämäläinen on Helsingissä asuva kirjailija, toimittaja ja kirjallisuusarvostelija. Kirjailijana Hämäläinen on tuottelias ja monipuolinen. Hän on kirjoittanut niin lastenkirjoja, tietokirjallisuutta kuin trillereitäkin. Hän on opiskellut mm. humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita Helsingissä ja Münchenissä sekä kauppatieteitä Tampereen yliopistossa.

Tuotteliaisuudesta puhuttaessa Karo Hämäläinen itse on sanonut, että vaikeinta on kirjoittaa aikuisille romaaneja. Niitäkin kuitenkin on syntynyt muutama. Romaaneista paras mielestäni on juuri Kirjavirkut-lukupiirissä käsitelty Kansalliskirjailija. Vaikka Kansalliskirjailija on pääasiassa tarina Väinö Linnasta, kertoo se myös yhteiskunnasta silloin ennen sekä nykyajan meiningistä. Linnan lisäksi romaanissa kulkee tarinalinja, missä Karo Hämäläisen oloinen henkilö tekee nykyaikana dokumenttia Väinö Linnasta. Siinä hän yhdistelee vapaasti totta ja tarua, ja onnistuu kiertämään päälle liimatut ratkaisut.

Kiinnostuin sen verran, että tutkin vähän myös Väinö Linnaa. Hän oli juuri niin ristiriitainen ja kiinnostava persoona kuin Hämäläinen romaanissaan antaa ymmärtää. Linnan alkutaival kirjailijana oli kivinen, ja vasta Tuntemattoman sotilaan saaman suosion jälkeen kirjailija jätti tehdastyön. Mietin romaania lukiessani, miten – todellakin – moni hyvä taiteilija jää joko pitkään ilman hyväksyntää tai saa arvostusta vasta kuolemansa jälkeen.

Hämäläisen romaanin mukaan Väinö Linna kirjoitti päästäkseen pois tehtaasta. Työläiskirjailija-nimitystä hän ei oikein itse hyväksynyt. Linna ammensi vaikutteita venäläisistä ja Shakespearen klassikoista, ja myöhemmin hän otti oppia Lauri Viidalta ja elokuvista.

Kivinen alkutaival ei estänyt sitä, että Linna nostettiin pian jalustalle kansalliskirjailijaksi ja vallanpitäjien lemmikiksi. Urjalasta kotoisin oleva kirjailija tuli mielellään tunnetuksi agraariyhteiskunnan kuvaajana. Linnan kunniaksi pidettävä Pentinkulmanpäivät on jokavuotinen urjalalainen tapahtuma, missä itsekin olen pari kertaa vieraillut. Sukuni kun on siltä suunnalta kotoisin, molemmat vanhemmat naapuripitäjässä syntyneet. Jos Linna kiinnostaa, kannattaa tutustua tapahtumaa järjestävään Väinö Linnan seuraan  www.vainolinnanseura.fi.

Wsoy:n kirjaesittelyn otsikko ”Väinö Linna sellaisena jona ennen emme ole häntä nähneet” on sillä tavalla osuva, että minäkin löysin kirjasta niin paljon uutta, että piti vähän yrittää etsiä totuutta fiktion alta. Käytin siis lähteenä muutakin kuin wikipediaa, kuten romaanin kirjoittajakin. Ehdottomasti suositeltava lukukokemus!

Kirsti Ahlsten

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (Siltala 2016)

Aikuistenosaston kirjallisuuspiirissä ei Wallacea käsitellä, joten kerron suosikkikirjani viime vuodelta tässä blogissa, ja se oli Kummatukkainen tyttö. Kirjastonhoitajana monen kirjan lukeminen on jäänyt puolitiehen, kun ei kiinnosta eikä kaikkea ehdi. Onneksi toisinaan aloitan kirjan, joka vie heti mukanaan. Sellainen oli David Foster Wallacen Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia).

Vuonna 2008 vain 48-vuotiaana itsemurhan tehnyt Wallace oli taiteilijana novellisti, joka kirjoitti sukupolvensa haastavimman romaanin, Infinite Jest (1996). Tuota romaania en ole lukenut, mutta luin hänen novellikokoelmista kootun ja vasta 2016 suomennetun Kummatukkainen tyttö. Sekopäinen teos iski aivan oudosti mielihyvähermooni, ja lukukokemus oli todella nautinnollinen. Kaikki novellit ei ole riemastuttavia, mutta nauroin hervottamasti esimerkiksi lukiessani novellia Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen. Vielä enemmän kaikessa karmeudessaan sain kiksejä niminovellista Kummatukkainen tyttö.

Tässä teille satiiria nykyajasta raadollisimmillaan:

Onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen. Hän oli heti tilanteen tasalla, tyyni ja valpas, notkea ja solakka, hyväkuntoinen ja omatoiminen yksinäinen susi – vieläpä tehokas – elämän harmaassa erämaassa, ei enää vähääkään viileä vaan sulava ja aikaansaapa, ja yhtenä laupiaan samarialaisen vilauksena hän oli taittanut kivisen taipaleen,…” (s.12) Jos tämä ei sinua naurata, et tunne tämän päivän työelämää. Mietipä, koskeeko nämä vaatimukset jo meitä kaikkia vai vain liike-elämää.

Kummatukkainen tyttö kuvaa maailmaa, josta mieleen tulee Edward St Aubyn  Patrick Melrosen -sarjan omaelämänkerralliset tarinat. Raha ei tee onnelliseksi, eikä hulluus ole yksinkertainen asia – Hulluus ei välttämättä yhtään näy ihmisestä, eivätkä hullut ole homogeenista massaa. Lukiessani mietin taas kerran myös sitä, ovatko hullut ja narrit yhä tänäkin päivänä ne ainoat oikeat viisaat, kuten jo Antiikin aikaan kirjoitetuissa teksteissä näkyisi olevan.

Joku pitää Wallacea vaikeana, esim. tosi pitkien virkkeiden ja tyylivaihdosten takia. Minusta hyvä suomentaja (Juhani Lindholm) on välittänyt hienosti elämyksellisyyden ja ainutkertaisen tarkkuuden tunnun. Mutta miten suomentaa vaikka novellin Kaikki on vihreää alkukielinen lopetus, joka on kuin laulua:

”She is looking outside, from where she is sitting, and I look at her, and there is something in me that can not close up, in that looking. Mayfly has a body. And she is my morning. Say her name.”

Kirsti Ahlsten

Jarkko Tontti : Perintö (Otava 2018)

Kirjavirkut-lukupiirissä keskustelimme Jarkko Tontin romaanista Perintö. Tontti sukeltaa romaanissa erääseen perintöriitaan pohjia myöden. Lukijoiden mielipiteet kirjasta olivat niin vaihtelevat, että tuon nyt vain oman näkemykseni tässä näkyviin, ja toivon että kommentoitte.

Eletään 2000-lukua. Jaakko-isä oli kuollut jo 1988 , ja äiti nyttemmin. Anna-Leena on isosisko ja Henrik pikkuveli. Aikuisinakin asetelma pysyy, eikä Anna-Leena oikein vieläkään usko, että Henrik mitään saisi aikaiseksi. Molempien vanhempien kuoltua jäävät aikuiset lapset setvimään välejään ja perintöään, sekä aineellista että henkistä.

Molemmat ovat sitä mieltä, että toinen sisaruksista oli äidin lempilapsi. Kun Henrik tyhjentää edesmenneen äidin kotia, hän löytää sattumalta äidin päiväkirjavihot. Samoja vihkoja havittelee Anna-Leena, joka oli luvannut äidille tämän salaisuudet pitää salassa Henrikiltä – koska poikaa pitää suojella: ”pojat ja miehet ovat niin hauraita”.

Vihkojen hallussapidosta ja lukemisesta kehkeytyy sisarusten välinen kilpajuoksu. Päiväkirjat tuovat kolmannen näkökulman romaanin ihmissuhteisiin. Äidin ilo ”M” mainitaan päiväkirjassa jo 1984. Päiväkirjamerkinnöistä löytyy tämän lisäksi muita tuntemattomia, joista lapset eivät olleet kuulleetkaan. Se kun äiti ei ollut sellainen kuin oli luultu, järkytti erityisesti Henrikiä. Anna-Leena järkyttyi lähinnä siitä, että äiti salasi tärkeimmän jopa Anna-Leenalta.

Molemmat sisaruksista joutuvat päiväkirjat luettuaan ja salaisuuden paljastuttua miettimään suhteita vanhempiinsa ja toisiinsa uusiksi. Henrik miettii muun muassa, onko hänessä äidin perintönä epäluulo, pelko ja kyynisyys. Anna-Leenakin joutuu ajattelemaan oman roolinsa perheessä uusiksi.

Nykyihminen kun olen, ihmettelin äidin loppuun asti -salailua. Mutta olisiko tuo kohtuuttoman tiukka salailu ja paljastumisen pelko ollut tässä romaanissa mukana lähinnä, jotta kirjailija saisi sisarukset lopulta oppimaan jotain itsestään, toisistaan ja elämästä.

Tontti kuvaa näitä raadollisia ihmisiä hienosti ja tuo esiin jokaisen monikerroksisuuden sormella osoittelematta. Riitaisten sisarusten dialogi on todella nautittavaa, kukapa ei tuntisi samantapaisia sisaruussuhteita tai perheen vanhempien ja lasten välisiä riitoja. Tuttua on varmasti sekin, että aivan eri suuntiin kasvaneet ja aikuiskokemusten myötä muuttuneet sisarukset kuvittelevat toisen olevan ihan samanlainen kuin lapsena oltiin.

Kirsti Ahlsten

Jenny Golgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020)

Kirjastoja vähennetään säästöpaineiden alla, kuten saimme nähdä täällä Hyvinkäälläkin Paavolan kirjaston lopetettua toimintansa. Myös Jenny Golganin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Uusia alkuja ja onnellisia loppuja on teemana kirjat, kirjastot sekä niiden lakkauttaminen säästöjen ja nykyaikaistumisen paineissa. Kuitenkin täällä kirjastossa ja varmasti myös te, jotka tätä kirjoitusta luette, olette huomanneet kuinka tärkeitä kirjat edelleen ihmisille ovat huolimatta kaikenlaisista nykyajan ajanviettotapojen vaihtoehdoista lukemiselle.  

Jenny Golganin kirjassa on toki syvemmällä tasolla kyse aivan muusta kuin kirjoista ja lukemisesta. Kirja kertoo nuoren päähenkilön kehityksestä arasta kirjoihin uppoutuvasta tytöstä oman paikkansa löytäneeksi naiseksi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, siinä on uusia alkuja ja onnellisia loppuja. Lukukokemuksena kirja mukava hyväntuulen romaani, muttei suinkaan tylsän arvattava kokonaisuus. 

Kirjamaailma luo tarinalle taustan, jota vasten tarinan on hyvä kehittyä. Päähenkilö Nina on lukutoukka, kirjastonhoitaja, joka oikeastaan ei työnsä lisäksi muuta teekään kuin lukee ja keräilee kirjoja niin paljon, että kämppäkaveri Surinder pelkää jo talon romahtavan kirjojen painosta. Tarina saa alkunsa, kun Ninan työpaikkana ollut kirjasto lakkautetaan ja hänen käsketään hakea uutta työtä keskustaan tulevasta mediateekistä. Nina hakee paikkaa lähinnä velvollisuudentunnosta ja koska muutakaan ei ole näköpiirissä. Tai muuta järkevää. Ninalla on nimittäin haave perustaa oma kirjakauppa, jossa voisi jatkaa työtä kirjojen suosittelun parissa. Lehdestä löytyykin ilmoitus myytävänä olevasta pakettiautosta, joka voisi sopia Ninan tarkoituksiin. Ja onhan hänellä jo kirjavarastokin suljetusta kirjastosta ylijääneitä niteitä. Auto tosin sattuu sijaitsemaan Skotlannissa ja Nina Birminghamissa, joten autonhakumatka olisi melkoisen pitkä. Nina päättää kuitenkin lähteä.  Pikkupaikkakunnan asukkaat odottavat toiveikkaina, että saisivat kirjaston tai edes kirjakaupan paikkakunnalle, josta kirjasto on lopetettu. Nina on kuitenkin päättänyt jäädä Birminghamiin, kunnes selviää, ettei kirja-autoa saakaan pysäköidä hänen kotikadullaan. Toisaalta kirja-auto voi liikkua missä vain. Nina päättääkin muuttaa Skotlantiin, jossa asukkaat ottavat Ninan ja hänen kirjansa avosylin vastaan. Skotlanti hurmaa Ninan luonnollaan ja jäyhillä ihmisillään ja tapahtuupa kirjassa myös läheltä-piti junaonnettomuus, joka johtaa ennalta arvaamattomiin seurauksiin.  

Jenny Golganilta on tullut jo tänä vuonna uusikin kirja, Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita. Hyvinkäällä kirja on vasta hankinnassa, mutta varauksia voi laittaa siihen jo valmiiksi verkkokirjaston puolelta! 

Katja Pettersson 

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (alkuteos Meortvyje dusi 1842)

Nikolai Gogol (1809–1852) oli venäläisen kirjallisuuden suuria satiirikkoja. Hän syntyi Ukrainassa, vaikutti Pietarissa ja kuoli Moskovassa. Kirjavirkut-lukupiirissä oli tarkoitus joulukuun alussa keskustella Kuolleet sielut -romaanista ja muustakin Gogolin tuotannosta. Koronan takia ei ollut mahdollista kokoontua, toivottavasti onnistuu pian.

Kuolleet sielut on saanut Suomessa monenlaisia painoksia ja suomennosversioita. Lukemani painos on WSOY:n 2009 julkaisema ja Jalo Kaliman kääntämä (suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov). Rikkain lukukokemus olisi varmasti tullut alkukielellä luettuna, mikä ei minulta onnistu.

Nikolai Gogolia ei kannata kovin ryppyotsaisesti tulkita. Gogolin maine realistina on aikojen saatossa pyrkinyt sivuuttamaan venäläisen mestarin fantastisia ja absurdeja piirteitä. Yritin joskus nuorena lukea Kuolleet sielut -teosta, onnistumatta. Nyt tämä toinen lukukerta oli suorastaan hauska, nauroin paikoin ihan ääneen. Usein on klassikoiden kohdalla käynytkin niin, että paremmin ymmärrän näin vanhana vasta. (Lukuunottamatta ehkä Kafkaa, paria suomalaista sekä Dostojevskin Karamazovin veljekset, josta nautin jo vähän yli parikymppisenä).

Gogol suunnitteli trilogiaa, josta ensimmäisen osan tunnemme Kuolleina sieluina. Trilogiasta piti tulla Gogolin suurteos. Gogol ehti julkaista ennen kuolemaansa ainoastaan tämän hauskan mutta lohduttoman Venäjä-kuvauksen. Toisesta osasta (Kiirastuli) on säilynyt tarinan runko. Kolmatta osaa Gogol ei ehtinyt aloittaakaan.

Päähenkilö Tšitšikov matkustelee pitkin maaseutua ostelemassa tilanomistajilta kuolleita sieluja eli kuolleita maaorjia, joita ei vielä ole poistettu rekistereistä. Hänen tarkoituksensa lienee rikastua myymällä sielut eteenpäin. Tämä sielukauppa monisärmäisine kuvioineen ja henkilöineen on täynnä merkityksiä, jotka avautuvat kelle mitenkin. Henkilöt ovat karikatyyrejä kun taas tarinan kertoja on tosi inhimillinen hahmo.

Tarinan päähenkilö Tšitšikov on joko moraaliton huijari tai hän on sellainen tuodakseen päivänvaloon ihmisten ahneuden ja pikkusieluisuuden. Ilmeisesti päähenkilöstä oli tarkoitus kehkeytyä toisessa osassa (Kiirastuli) oikea sankari. En kiinnittänyt niinkään huomiota Tšitšikovin huijariluonteeseen. Pikemminkin olin päähenkilön puolella ahneiden typerysten huijaamisessa.

Lukiessa mieleni ei välttynyt rinnastuksista nykymaailmaan. On ihmeellistä ajatella ihmisen mitättömän vähäistä muutosta 1800-luvulta tähän päivään. Mieti vaikka nykyajan globaalia taloutta, markkinailveilyä tai mielikuvituksellisia huijausmenetelmiä pitcoineineen ja tyhjine lupauksineen.

Jos pidit Kuolleet sielut -teoksesta, suosittelen myös 2016 uusina suomennoksina julkaistua Nenä ja muut pietarilaisnovellit -kokoelmaa.

Kirsti Ahlsten

Mikko-Pekka Heikkinen: sähkömies

Mikko-Pekka Heikkinen: Sähkömies (Johnny Kniga, 2020)

Olen kaipaillut ja huhuillut moneen otteeseen suuren suomalaisen humoristin perään. Kuka voisi sitoa vyötäisilleen Arto Paasilinnan vyön tai kantaa Veikko Huovisen viittaa harteillaan. Oletan, että Paasilinna käytti vyötä eikä henkseleitä, Huovisesta en kyllä tiedä käyttikö hän viittaa vai ei. Miten tahansa, he kumpikin ovat syöpyneet syvälle suomalaisten mieliin armoitettuina tarinankertojina ja hupailun mestareina. Sanan säilä iski terävänä kiperiinkin ja tärkeisiin aiheisiin.

Mikko-Pekka Heikkinen on ilahduttanut lukijoita jo useamman vuoden omintakeisella huumorillaan. Tämän kainuulaistaustaisen, nykyään Hesarin toimittajana työskentelevän prosaistin ensimmäinen teos on 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina. Teoksen novelleissa on vinksahtanutta huumoria ja absurdeja elämäntilanteita.  Useammankin novellin aiheet ja teemat ovat heränneet ja jalostuneet eteenpäin myöhemmin julkaistuissa romaaneissa Terveiset Kutturasta (2012), Jääräpää (2014), Poromafia (2016) ja Betoniporsas (2018).

Tänä syksynä Heikkinen herätti sitten henkiin Sähkömiehen. Mietiskelin kirjaa lukiessani, että onkohan Heikkisella itsellään tai hänen lähipiirissään lapsia, joille luetaan Kapteeni Kalsaria ja Megajätkää tai sitten hän on vain itse lapsuudesta asti (kuten moni muukin) fanittanut Batmania, Teräsmiestä tai jotakin muuta trikoisiin ja viittaan pukeutuvaa supersankaria.

Sähkömies on sähköasentaja Tarmo Kaski. Aivan tavallinen uusperheen isä – tai ainakin niin voisi sivustaseuraaja luulla arkisena loppuvuoden harmaana päivänä. Yöaikaan Tarmo pukeutuu naamioasuun ja tolppakenkiin ja kiipeilee rakennusten katoilla, bensa-asemilla ja sähkövoimaloissa aiheuttaen sähkökatkoksia ja kaaosta. Hän haluaa hidastaa ilmastonmuutosta sabotoimalla energiasyöppöjä laitoksia.

Joulun alla Helsinki joutuu useita päiviä kestävän jäämyrskyn kouriin. Asuinalue yksi toisensa jälkeen pimene… mikä on Sähkömiehen osuus? Onko Tarmon sivuleikkurilla asiassa osansa?

Tärkeässä sivuosassa on kirjassa Tarmon avovaimon poika Max. Hänen kauttaan tuodaan esille some-maailman hektisyys. Kilpailu klikkaajista tubekanavalla on armotonta. Kun omalla kanavalla tulee pohjaton alamäkiluisu, Max alkaa kuvata Sähkömiehen toimintaa nettiin. Kertomus huipentuu tammikuussa järjestettävään suureen ilmastokokoukseen Helsinki Lock-Downiin, jossa Sähkömieskin haluaa sanoa oman sanansa.

Teos oli kevyttä ja helppoa lukea. Ja naurattikin minua, mutta hieman sekavampi ja kiemurtelevampi  tämä oli kuin edeltäjänsä Betoniporsas, josta pidin enemmän.

Suosittelen sinulle, jos elämä on mielestäsi liian vakava asia otettavaksi liian vakavasti.

              ” Tarmo katsoi itseään silmiin. Nyt ois näytön paikka.

                  Minä olen jääkaupungin kostaja, hiilihorteesta herättäjä, kasvihuoneen kaataja, uuden ajanlaskun airut. Arkkivihollisena ilmastonmuutos.

                 Jokainen solu, tuma ja synapsi hehkui.

                 Minä olen Sähkömies. ”        s. 75

Sirkka K.

Maja Lunden: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia. (Tammi 2015)

Norjassa kirjakauppiaat valitsivat Maja Lunden Mehiläisten historian vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. Mehiläisten historia on ensimmäinen osa Maja Lunden ilmastokvartetista. Toisesta ilmastokvartetin osasta Sininen on tänne blogiin kirjoittanut aiemmin Sirkka.  

Mehiläisten historia kertoo mehiläisten häviämisestä ja siitä, kuinka dramaattisesti se vaikuttaa luontoon. Siinä kerrotaan kolmen eri aikakausina eläneen ihmisen tarinaa ja ennen kaikkea tarinaa mehiläisten katoamisesta ja siitä mitä se aiheuttaa ihmiskunnalle ja luonnolle. 

Taon tarina kertoo siitä, kun mehiläiset ovat kadonneet ja ruoka on loppumassa 3000-luvun kynnyksellä Kiinassa.  Taon ja hänen miehensä Kuanin työ on pölyttää hedelmäpuita käsin, kuten useimpien muiden kyläläisten. Kolmihenkisen Taon, Kuanin ja kolmivuotiaan Wei-Wenin elämä on kovaa, mutta Wei-Wenin äidin Taon toivo on Wei-Wenissä. 

Williamin tarina puolestaan sijoittuu 1850-luvun Englantiin. William on luonnontieteilijä, joka on kiinnostunut mehiläisistä. Epäonnistumiset ovat kuitenkin ajanet hänet sängynpohjalle läheiset ihmiset ovat heittäneet toivonsa, että hän koskaan enää nousisi sieltä. Kuitenkin eräs asia saa hänet innostumaan ja lähtemään liikkeelle. 

Georgen tarina sijoittuu Yhdysvaltain Ohioon, alkaen vuodesta 2007. George pitää mehiläisfarmia ja yrittää sinnitellä perinteisin menetelmin, rakentamalla itse mehiläispesänsä. Georgen aikakaudella mehiläiskato on jo tosiasia, mutta hän sinnittelee jääräpäisesti eteenpäin. Vaakalaudalla tuntuu jo olevan niin avioliitto kuin suhde omaan poikaankin. 

Vaikka kirja on synkkä, siinä on kuitenkin tarpeeksi toivon pilkahduksia ja jännitystä, jotta sen jaksoi lukea. Kuvaukset mehiläisten kasvatuksesta ja mehiläiskadon syistä olivat mielenkiintoisia. Mehiläiskadon lisäksi kirjassa oli paljon kuvausta sukupolvien välisestä kuilusta. Kaikki päähenkilöt lastasivat paljon odotuksia omille lapsilleen. Sitäkin tarinaa oli kiinnostava seurata, vaikkakin kolme tarinaa tuntuivat jossain kohdin sen osalta hieman kliseisiltä. 

Meidän kirjastossamme kirja on sijoitettu tieteiskirjallisuuteen (hyllypaikka 84.2 skifi), mutta sitä ei kannata säikähtää, vaikkei olisikaan erityisesti skifin ystävä. Myös Risto Isomäen kirjoista pitävät: tämä kannattaa lukea! 

Mehiläisten historia oli kirja, jota luin yhtä matkaa mieheni kanssa. Pidimme siitä molemmat. Tällä tavalla en aiemmin olekaan lukenut yhtään kirjaa. Molemmilla oli omat niteet ja välillä keskustelimme kirjasta. Näin kirjan sisältö oli tuoreessa muistissa ja siitä pystyi keskustelemaan heti. Voin kyllä lämpimästi suositella tällaista lukutapaa, jos vaan kirjalliset mieltymykset tarpeeksi kohtaavat. 

Katja P. 

Terhi Rannela: Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto 2020)

”Suru on kuin abstrakti maalaus, jonka edessä seisomme hämmentyneinä. Mitä enemmän meitä on siinä katsomassa, rinnakkain, sitä tarkemmin pystymme teosta kuvailemaan.”

Terhi Rannelan äiti kuoli äkillisesti 2016. Puoli vuotta ennen kuolemaansa 69-vuotias äiti oli jäämässä eläkkeelle suutarinliikkeestään, jota oli pitänyt pienellä paikkakunnalla. Teos Äiti on sekä muistelma että surutyöprosessi. Rannela pohtii paljon surua, ja kirja sisältää viittauksia monen muunkin suruun, kirjailijoiden ja tavallisten ihmisten. Rannela on kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Siispä hän avaa teoksen alussa lukijalle kirjoittamisprosessiaan.

Kirjaston Kirjavirkut-lukupiirissä teosta arvioitiin syyskuussa, ja mielipiteet olivat osin ristiriitaisia. Osa meistä vanhemmista lukijoista piti Rannelan tekstiä sirpaleisena, turhan itsekeskeisenä ja vähän naiivina. Oma äiti jaksoi ja oli aina käytettävissä, kunnes yhtäkkiä meni ja kuoli. Toisaalta teos on oivallinen tämän ajan edustaja, kun vertaa vastaavaan paljon vanhempaan Merete Mazzarellan Juhlista kotiin -teokseen. Ja ymmärrämmehän toki, että mitään objektiivista surukokemusta ei voikaan kertoa, vaan suruprosessi on aina omanlainen.

Rannela peilaa tuntemuksiaan uusimpaan surututkimukseen ja vaihtaa ajatuksia muun muassa Eeva Kilven, Simone de Beauvoirin, Joan Didionin ja Claes Anderssonin teosten kanssa. Kiinnostavasti hän vertailee miehen ja naisen erilaisia tapoja ilmaista surua ja tehdä surutyötä. Hän pohtii myös, miksi juuri runous on se kirjallisuudenlaji, joka vaikealla hetkellä lohduttaa eniten. Henkilökohtaisesti sain paljon kirjavinkkejä, sillä Rannela on listannut lähteet kirjan loppuun huolellisesti.

Kirjastot ovat sijoittaneet teoksen eri tavoin, muistelmiin tai kaunokirjallisuuteen, kun taas Hyvinkään kirjastossa Äiti kuuluu kriisi/surutyö -luokkaan. Se onkin mielestäni oikea sijainti kirjalle: blogissaan Rannela kirjoittaa:

”On tärkeää, että kirjat löytää lukijansa. Kirjoitin kirjan lohduksi, vertaistueksi kaltaisilleni.” (https://terhirannela.org).

Suosittelen kirjaa luettavaksi erityisesti kun itsellä on surua, vaikka vain pieniin pätkiin annosteltuna. Kirjaa lukiessa omat kokemukset helposti putkahtelevat ajatuksiin ja saattavat itkettääkin. Ja kuitenkin muiden kokemukset, joita kirjassa on paljon, auttavat ehkä hiukan eteenpäin.

Kirsti Ahlsten