SYYSUUTUUTTA ODOTELLESSA: Virpi Pöyhönen: Doe (WSOY, 2015) Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä : Fintiaanien mailla (WSOY, 2016)

 

Odottelen kärsimättömänä Katja Ketun syysuutuutta Rose on poissa. Ennakkotietojen mukaan kirja julkaistaan lokakuun puolivälissä. Se kertoo omia juuriaan etsivästä Lempistä ja hänen perheestään Minnesotan intiaanireservaatissa. Lempi on fintiaani. Hänen isänsä on suomalainen Ettu ja äiti ojibwa-intiaani. WSOY:n ennakkomainoksen mukaan Kettu tavoittaa kirjassaan taitavasti meissä kaikissa asuvan rakkauden kaipuun ja halun löytää tien toistemme luo. Tämän uskon. Voi kirja, ilmesty pian!

Odotuksen ikävää helpottamaan kaivoin kirjahyllystä esiin kaksi kirjaa. Toinen on Virpi Pöyhösen Doe (WSOY, 2015) ja toinen Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän tekemä Fintiaanien mailla (WSOY, 2016). Doen lukemisesta on kulunut aikaa jo muutama vuosi, mutta sen jättämä jälki ei ole haihtunut. Doe on jumalanhylkäämä kaupunki jossain Ameriikan mailla. Voin kuvitella viuhuvan preeriatuulen, hiekan ja risupallot kierimässä pitkin aavaa lakeutta. Patty Jonesilla on kuusi poikaa ja tytär Mary. Kirjan keskiössä on äiti Patty ja tytär Mary. Eräänä päivänä 14-vuotias Mary katoaa. Miksi? Tytärtään etsiessään äiti palaa mielessään omaan nuoruuteensa, ja vanhempiensa tarinaan, jota raotetaan lukijalle limittäin muun kerronnan ohessa. Kirjassa on viitteitä siihen, että Pattyn isä on suomalainen merimies ja äiti intiaani White Buffalon reservaatista, jossa Doen kaupunki sijaitsee. Maryn ja Pattyn tarina on koskettava. Se kertoo meille, että aina on toivoa, jos on olemassa edes yksi ainoa ihminen joka välittää.

Fintiaanien mailla teosta varten kirjan tekijät kiersivät Minnesotan, Michiganin ja Wisconsinin alueella. He keräsivät tarinoita, kuvasivat kohtaloita, tallensivat dokumentteja suomalaisista siirtolaisista ja fintiaaneista, ojibwojen ja suomalaisten jälkeläisistä, joita alueella asuu. Kirja on upea yhdistelmä siirtolaisuuden historiaa ja näkemys alkuperäiskansojen kamppailusta tämän päivän Amerikassa. Meeri Koutaniemen kuvat puhuttelevat aidosti katsojaa, Ketun ja Seppälän tekstit avaavat ymmärrystä.

Teos on myös selviytymistarina, kuten Pöyhösen romaani Doe. Ja samaa varmasti on Rose on poissa –kirjakin.

Siis, ilmesty pian!

Sirkka Kontiainen

Mainokset

Nina LaCour: Välimatkoja. Karisto 2018

Marin lähti neljä kuukautta sitten kotoaan sanomatta kenellekään mitään, eikä ole sen jälkeen puhunut kenenkään kanssa. Hän ei ole vastannut kenenkään soittoihin tai viesteihin. Marinin äiti kuoli Marinin ollessa parivuotias, ja isästään hän ei tiedä mitään. Marin asui äidin kuoleman jälkeen vaarinsa kanssa.

Syksyllä Marin aloitti New Yorkissa yliopistossa ja on asunut siellä opiskelija-asuntolassa. Nyt on tullut joululoman aika ja kaikki opiskelijat lähtevät viettämään joululomaa koteihinsa. Marin on ainoa, joka halusi jäädä asuntolaan ja joutui anomaan siihen erityisluvan.

Nyt menneisyys on tavoittamassa Marinin, sillä ystävä Mabel on ilmoittanut tulevansa käymään Marinin luokse pariksi päiväksi. Marin ei tiedä miten hänen pitäisi käyttäytyä ja mistä hänen pitäisi puhua. Pitäisikö pyytää anteeksi tai kertoa totuus?

Kirja löytyy Hyvinkään pääkirjaston nuortenosastolta.

 

Hanna Weselius : Alma! WSOY 2016.

Hanna Weselius on valokuvataiteilija ja taiteentohtori, joka kirjoitti esikoisromaaninsa Alma! ilmeisen turhautuneena naisten alistuvaan asenteeseen. Sellainen mielikuva minulle tuli, kun luin kirjaa. Toisenlainen näkemys oli Hesarin arvostelijalla, jonka mukaan romaani kertoo naisiin kohdistuvasta raivosta (HS 3.9.2016). Alma! palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla ja Tulenkantaja-palkinnolla.

Keskeinen henkilö tarinassa Alman rinnalla on suomalainen yksinhuoltaja Aino, epävarmuudesta kärsivä nykytaiteilija. Mukana on lastenvalvojana toimiva lakimies, yökerhotanssijatar ja 234 siepattua nigerialaistyttöä. Soppaa sekoittaa 16-vuotias maahanmuuttajapoika Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia. Kuvaavaa Weseliusta on lakimiehen sukupuolen selviäminen vasta pitkään luettuani.

Alma oli Wienissä 1879 syntynyt säveltäjä, joka luopui taiteesta aviomiehensä Gustav Mahlerin vaatimuksesta. Alma ehti olla naimisissa Gustav Mahlerin kanssa yhdeksän vuotta eikä Mahler kohdellut häntä kovin hyvin. Alma tuli jälkipolvien tuntemaksi enemmän kuuluisista rakastajistaan kuin sävellyksistään, vaikka niitä yhä esitetään. Alma!:n lukeminen aiheutti sen, että kiinnostuin näistä Mahlereista. Lueskelin sekä Almasta että Gustavista, enkä sitten enää tiennyt kumpaa olisin enemmän säälinyt.

Suosittelen kirjaa naisille. Vaikka pitäisi olla sukupuolineutraali, en nyt kuitenkaan pysty. Uskon että nimenomaan naisten päässä Weseliuksen teksti herättää elävää tajunnanvirtaa. Joka tapauksessa aiheena on naisen asema ennen ja nyt. Se miten Weselius käsittelee Almaa on kuin nykynaisen moite alistumisesta suurmiehen vaimoksi ja toisten sellaisten rakastajaksi. Muutkin romaanin naiset ovat todella epävarmoja ja/tai hukassa. Teos on sen verran hurja, että mieleen se ainakin jää.

Kirjailijan tyylistä (kuin katsoisi valokuvaa) kertoo esimerkki: ”Kuvan nainen ei ole vielä ihan siinä vaiheessa. Kyllä tätä kaulaa vielä joten kuten näyttelee, ja rakastajakin on hankittu. Mutta leivonnainen, joka tämä nainen tässä kuvassa on, happanee. Leuan linja ei enää ole sileä, vaan siihen on ilmestynyt kaksoisleukaa enteilevä rasvakerros. …musta hattu ei sovi tähän leivonnaiseen. Se ei muistuta mustaa marenkia, koska mustaa marenkia ei ole olemassakaan. …Musta lyijyhattu painaa naisen päätä, junttaa lihonutta kaulaa alas hartioiden väliin, purskauttelee selkänikamien hyytelömäisiä välilevyjä paikoiltaan…”(ss. 78-79). Ainakin tämä nainen menopaussissa ymmärtää tuon tekstin oikein hyvin.

Kirsti Ahlsten

 

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti Teos 2017

Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti myönnettiin tämän vuoden Runeberg-palkinto. Romaanin päähenkilö Mona on ylisukupolvisen puhumattomuuden ja kosketusvajeen uhri. Monan äiti ei ole kohdannut tai edes koskettanut lastaan. Monasta on kasvanut pahoin traumatisoinut aikuinen, joka on nyt itsekin äiti. Mona on työssä yrityksessä, jossa pomo on harvinaisen ymmärtäväinen. Hän antaa Monan kyyhöttää pimeässä varastossa, kun on oikein vaikeaa (varastohyllyn laatikoiden puristuksessa on turva).

Kokeellinen ja tarinankerronnaltaan hyvin kärjistetty romaani vie Monan ja samalla myös lukijan näyttämölle, jossa hän kohtaa edesmenneen äitinsä. Välillä näyttämölle ilmaantuu kohtauksia Monan nykyisen perheen luona. Lukijan ei ole ihan helppo päästä mukaan vimmaiseen ja vihaiseen monologiin tai keskusteluun kuolleen äidin kanssa. Kannattaa olla sitkeä, ja tutkia lukiessa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.

Monan elämä on itse asiassa jatkuvaa hätätilaa. Mutta onko loppua kohden nähtävissä toivoa tai ainakin ymmärrystä? Mielikuvitus auttaa palaamaan lapsuuteen, jossa menneisyyttä voi korjata rakentamalla elämälleen uutta tarinaa:

Mona käy näyttämöllä makaamaan äidin viereen paareille, ja kuvitelmia alkaa syntyä. ”Sun äiti olis pitäny olla täällä. Tää on tila jossa ei vielä oo muita ku äiti ja lapsi…” (s.184). Jossain vaiheessa äiti ei ole enää jännittynyt, ja Monakin alkaa päästää irti: Että mä oon sellanen jolle voi tehdä mitä vaan. Mä lopetin siihen uskomisen.

Irtipäästämisen vaikeus liittyy lapsen joustavaan rakastamisen taitoon. Niemi kuvaa sen hienosti: ”Jos mä irrotan sut sana kerrallaan musta, eikä mitään jää jäljelle, eikä mikään kasva tilalle. Se olis ero, lopullinen ero. Ku tää on kuitenki rakastamisen muoto. Lapsi rakastaa näin.” (S. 198).

Ei ole itselläni hirveästi Monan tarinaan henkilökohtaista kosketuspintaa. Toki meillä kaikilla on kokemuksia ohittamisesta ja vähättelystä. Tyypillisesti tiedämme häpeän synnystä ja äitiyden vaikeudesta, kun mikään ei menekään niin kuin oli ajatellut. Niemen tarinassa viitataan kuitenkin todella syvältä haavoittavaan lapsen kohteluun. Toisaalta henkilökohtaisesti minusta tuntuu kuin Marjo Niemi olisi tehnyt ajatusleikin mielikuvituksen voimasta, jossa ei tavoitteena olekaan realistisuus tai totuudenmukaisuus (esim. jostain tietystä sairaudesta).

Suosittelen kirjan loppuun asti lukemista, ja kehun myös kieltä, vaikka puhekielisyys voi ensin tuntua raskaalta. Kirjan nimi ja kansikin ovat hyviä!

 

Kirsti Ahlsten

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017

Uusi Finlandia-voittaja herättää varmasti paljon erilaisia mielipiteitä. Niemi ei ole mikään helppo kirja eikä sitä voi ahmia pienenä välipalana.

Onko tämä romaani vai tietokirja? Onko Volter Kilpi kenties antanut Hurmeelle hieman innoitusta ja tuloksena syntynyt ajatuksenvirtaromaani?

Kaiken paatoksellisen monologin keskeltä löydän roimasti huumoria. Tämä on pilke silmäkulmassa kirjoitettu kirja. Hurme on taatusti sisäisesti kiherrellyt tätä kirjoittaessaan.

Kirjassa kerrotaan Niemestä, joka on siis Suomi, tai tulee joskus olemaan. Samalla kerrotaan paljosta muustakin; mm. käsitellään maailman uskontojen syntyä, maailman kirjakielien kehittymistä jne.

Kirja alkaa alkuräjähdyksestä eli Niemen (siis Suomen) alkua aletaan käsitellä niinkin alkutekijöistä käsin. Niemen loppuhuipennukset ajoittuvat siihen, kun Ruotsi menettää Niemen, eli hallintovalta vaihtui Venäjälle.

En voi olla ihailematta kuinka paljon Hurme on joutunut lukemaan ja tekemään taustatutkimusta tätä kirjaa varten. Valtaojaa, Kalevalaa ja muutamaa muutakin teosta on tullut kahlattua yhden jos toisenkin kerran.

Miten paljon erilaista tietoa hän on saanut ympättyä 440 sivuun, kuitenkin asiat ovat järjestyksessä eikä tule sillisalaattimaista oloa.

Niemestä joko tykkää tai sitten ei. Hurmeen pienet letkautukset ja rento ilmaisutyyli kevensivät joskus hieman paatokselliseksi käyvää tunnelmaa. Itse pidin tästä tosi paljon. Jopa niin paljon, että aion lukea uudelleen vielä joskus.

Ehdottomasti suosittelen Hurmeen Niemeä Sinulle, joka haluat lukemisellesi vähän haastetta. Mukavaa lukukokemusta!

Minna Korkeila

ASKO SAHLBERG: AMANDAN MAAILMAT OTAVA 2017

Amandan maailmat on ensimmäinen lukemani Sahlberg eikä jää viimeiseksi.

Asko Sahlberg on taitava historiallisen proosan kirjoittaja. Hänen tunnettuja teoksiaan ovat mm. Herodes ja Pilatus.

Sahlbergin kerrontaa on kuvattu runolliseksi ja tiiviiksi; tämä kerrontatyyli löytyy myös Amandan maailmasta.

Kirja kertoo omalaatuisesta Amandasta, joka on 85- vuotias. Hän asuu kaupungin laitamilla omassa pienessä talossaan. Amanda on ihan tyytyväinen elämäänsä. Hänellä on viihtyisä koti ja kasvimaa sekä rauhaa ympärillä. Naapurissa asuu leski Jansson, jonka kanssa Amandalla on outo suhde ja jonkinlainen YYA- sopimus. Jansson auttaa Amandaa talon töissä ja vastineeksi Amanda vilauttaa rintojansa Janssonille.

Käänne tapahtuu, kun paikkakunnalle alkaa virrata pakolaisia. Ihmisten rauha järkkyy; ilmaantuu rasismia ja väkivaltaa. Maahanmuuttajat ovat peloissaan.

Amanda tapaa pelokkaan pakolaispojan ja päättää auttaa poikaa välittämättä Janssonin mielipiteistä.

Hyvin ajankohtainen ja koskettava aihe, joka voisi tapahtua missä päin maailmaa tahansa.

Kirjassa kuvataan hyvin nykymaailman menoa: pakolaisuutta sekä eri kulttuurien törmäyksestä syntyvää väkivaltaa.

Tämä kirja kuuluu hyvin Suomi 100 vuotta kirjallisuuteen, siihen Suomi nykyaikana- osioon.

 

Minna Korkeila

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Suomentanut Jaana Nikula. Into 2017.

Zinaida Lindénin novellit houkuttelevat keltaisten, raikkaitten appelsiinien lailla. Puraisen ja yllätyn. Yhdessä maistuu mehukkuus, toisessa lempeä purevuus.  Pyyhin mehun ja tahmeat tipat leuastani talouspaperiin. Ja haluan rohmuta suuhuni heti seuraavan. Mikä niissä koukuttaa?  Olisiko sopiva ripaus slaavilaista eksotiikkaa ja idän mystiikkaa kylvettynä suomalaiseen maaperään. Imeliä ja makeita ne eivät ole. Niissä yhdistyy herkkä, maanläheinen, syvästi koskettava inhimillisyys liitettynä humaaniin maailmankansalaisuuteen. Ihmiset ovat hauraita ja vahvoja samalla kertaa. He roikkuvat kuilun reunalla ja taustalla väijyvät erilaiset henkilökohtaiset kriisit ja maailmankatastrofit.

Zinaida Lindén on suomenruotsalainen ja venäläinen kirjailija, joka on syntynyt Leningradissa 1963. Suomeen hän on avioitunut 1991. Lindén on myös kääntänyt venäjäksi mm. Kjell Westön, Claes Anderssonin ja Monica Fagerholmin teoksia. Kirjallisesta tuotannostaan Lindén on saanut palkintoja, huomatuin on vuoden 2005 Runeberg-palkinto teoksesta I väntan på en jordbävning (Ennen maanjäristystä, 2005), joka aikanaan johdatteli minut hänen tuotantoonsa. Jo siinä miljöö vaihteli Suomesta ja Neuvostoliitosta Japaniin. Näissä samoissa maisemissa liikutaan myös useissa tuoreimman novellikokoelman kertomuksissa.

 

Kokoelman alkuperäinen ruotsinkielinen nimi on Valenciana. Teos koostuu kahdeksasta novellista.  Alkuperäisteoksen niminovellissa Valenciana, suomalais-filippiiniläinen perhe on sukuloimassa Japanissa. Samaan aikaan islantilainen tulivuori Eyjafjallajökull sotkee Euroopan lentoliikenteen ja perhe jää jumiin Japaniin. Novellissa Ei hääppöinen aviomies rouva Hayasaka odottaa innolla miehensä eläköitymistä, jolloin hän aikoo ilmoittaa miehelleen jättävänsä tämän. Rouvan suunnitelma on muuttaa Suomeen ja perustaa täällä japanilaisturisteille suunnattu ravintola. Mutta mitä tapahtuukaan, kun mies sairastuukin syöpään. Eniten minua koskettaa novelli Lentäjänpoika. Lentomatkalla Helsingistä JFK:n lentokentälle omaan kuoreensa käpertyneen stuertin henkinen ulkopuolisuus alkaa murtua kun hän saa kaitsettavakseen isänsä luokse Seattleen yksinmatkustavan pikkupoika Aleksin. Lempeä, välillä ilkikurisesti ilkamoiva huumori on myös ominaista Lindenin kerronnalle. Lukijalle on luvassa myös yllättäviä uudelleenkohtaamisia, kun edellisen kertomuksen henkilöt saattavat vilahtaa statistin roolissa uudessa kertomuksessa.

Nautinnollisia lukuhetkiä

Sirkka Kontiainen

P.s. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on myös Sergei Prokofjevin ooppera. Onko oopperalla ja Lindénin samannimisellä novellilla muuta yhteistä kuin appelsiini, joka ojennetaan hiilisangosta leningradilaisessa mielisairaalassa? Sen saat tietää, kun luet novellin ja tutustut oopperaan!