Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani kokoaa yhden ihmisen maailman ja siinä sivussa hieman muidenkin. Päähenkilö Alma on sivistynyt nainen, joka on sellaisessa ympäristössä kasvanut, ettei voinut olla sivistymättä. Alman nuoruudessa kotiin kutsutaan kiinnostavia tiedemiehiä ja seikkailijoita, sillä hänen isänsä Henry Whittaker ja äitinsä Beatrice ovat kiinnostuneet kasveista ja tekevät niillä kauppaa. Alman ja ottosisarensa Prudencen kotikartanossa pidetään usein päivälliskutsuja, joihin on kutsuttu arvostettuja tiedemiehiä. Alma ja Prudence osallistuvat korkealentoisiin päivälliskeskusteluihin, etenkin Alma innokkaana. Alma on jo lapsesta saakka vaeltanut kotitilansa White Acren lähimetsiä poninsa kanssa. Metsissä riittääkin tutkittavaa lahjakkaalle lapselle. Alma ei juuri pääse kotitilaansa pidemmälle, mutta pienessä mittakaavassa riittää tutkittavaa; Alma perustaa sammalten tutkimista varten pieniä koealoja ja hänestä tuleekin sammaltutkimuksen merkittävä uranuurtaja.
Enempää juonta paljastamatta voi sanoa, että kirja on todellinen runsauden sarvi, siinä käsitellään mm. 1800-luvun tieteitä, tutkimusmatkoja, rakkautta, perhesuhteita, seksuaalisuutta ja uhrautumista. Henkimaailma ja tieteellinen maailma kohtaavat myös erikoisilla tavoilla, kun Alma tutustuu Ambroseen, joka pitää itseään enkelinä. Todella mielenkiintoinen ja mukaansa tempaiseva kirja, jonka käänteitä ei taatusti pysty arvailemaan!
Anthony Doerr sai Pulitzer-palkinnon romaanista Kaikki se valo jota emme näe vuonna 2015. Uudessa Taivaanrannan taa -romaanissa henkilöitä yhdistää kadonnut kirja ajanlaskun ensimmäiseltä vuosisadalta.
Kolme eri aikakautta ja kolme eri paikkaa: keskiaika, nykypäivä ja tulevaisuus; Konstantinopoli, Idaho ja avaruus. Tärkeä teema on lapsinäkökulma eri aikakausina. Tarinan päähenkilöt ovat Anna-tyttö keskiajalta, autistinen poika nykyajasta (Seymour) ja lapsuuden, aikuisuuden sekä vanhuuden romaanin edetessä kokeva Zeno ja lisäksi avaruusajan tyttö Konstance. Yksi ajatteleva ja tunteva eläinkin mukana on (vertaa Kytömäen Margarita).
Alussa 14-vuotias Konstance istuu avaruusaluksen ”kirjastossa” tekoäly Sibylin kanssa ja järjestelee selvittämiään katkelmia tuntemattomasta muinaisesta teoksesta. Romaanin jokainen päähenkilö on omana aikanaan tekemisissä kyseisen antiikin tekstin kanssa, oman aikansa lähtökohdista ja omalla tavallaan kukin.
”Aikuiset sanoivat, että meillä on aluksessa kaikki, mitä ikinä tarvitsemme. Jos emme pysty ratkaisemaan jotakin itse, Sybil kyllä ratkaisee sen. Mutta se oli pelkkä tarina, jota he kertoivat oman mielenrauhansa tähden. Sybil tietää kaiken mutta silti hän ei tiedä mitään.”
Romaanissa on useita rinnakkaisia tarinoita, joissa päähenkilöt seikkailevat. Tarinat kietoutuvat toisiinsa ja hauskaa on kirjan edetessä tehdä osien välisiin yhteyksiin liittyviä oivalluksia. Tästä tarinoiden kudelmasta syntyy sekä yhtenäinen kokonaisuus että jännityskertomus, joka todellakin kannattaa lukea loppuun asti.
Aikakaudesta riippumatta henkilöt rakentuvat kokonaisiksi ihmisiksi motiiveineen ja tunteineen. He ovat kiinni omassa ajassaan, ja tekevät ratkaisujaan suhteessa ympäröivään maailmaan – mutta myös kapinoivat vakiintuneita normeja vastaan. Erityisen koskettava hahmo on Seymour, joka menettää ainoan luottoystävänsä (pöllön), kun metsää kaadetaan rakentamisen tieltä.
Kirja vaatii kärsivällisyyttä, koska osien yhdistäminen vie aikaa, ja on se rankkakin, mutta lukukokemuksena ainakin minulle antoisa. Erityisen tärkeää on teille kertoa, että Taivaanrannan taa -romaanin kirjailija on omistanut ”kirjastonhoitajille – silloin, nyt ja tulevina vuosina”.
Kaipaatko kevyttä ja raikasta kesälomalukemista? Emily Henryn ”Lomalla kaikki on toisin” on juuri täydellistä ja kevyttä hyvänmielenkirjallisuutta.
Poppy viettää joka kesälomansa parhaan ystävänsä Alexin kanssa. Heillä on aina ollut ihanaa yhdessä. Poppy on matkailutoimittaja, ja sen takia Alex ja Poppy kiertävät upeita matkakohteita yhdessä. Kuitenkin kaksi vuotta sitten kaikki meni pilalle, eivätkö he ole sen jälkeen juuri puhuneet toistensa kanssa. Poppy tuntee, että hän ei ole ollut onnellinen välirikon jälkeen.
Kaikki on näennäisesti hyvin Poppyn elämässä. Hän on saanut kaiken haluamansa: unelmatyön ja saa asua New Yorkissa. Poppysta kuitenkin tuntuu, että elämästä on tainnut tulla liian helppoa. Ja lisäksi hänellä on ikävä Alexia. Poppy päättää ottaa härkää sarvista ja ryhtyä korjaamaan heidän ystävyyttään.
Henryn toinen teos Täydellinen päivä suomennettiin 2021. Myös tämä teos sopii erinomaisesti lomalukemiseksi.
Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä (2008) on ensimmäinen eteläkorealainen suomeksi ilmestynyt kirja. Se on saavuttanut menestystä niin kotimaassaan kuin ympäri maailmaa.
Kirjassa 69-vuotias 4 lapsen äiti Park So-nyo katoaa ihmisvilinään Soulin metropysäkillä ollessaan matkalla lastensa luo. Aviomies kulkee tuttuun tapaansa kovaa vauhtia edellä eikä vaimo pysy kovassa tahdissa perässä ja jää jälkeen ehtimättä metroon. Mies huomaa vaimonsa kadonneen vasta yhden metropysäkin jälkeen. Vaimo sairastaa muistisairautta sekä on luku-ja kirjoitustaidoton.
Perheenjäsenet aloittavat etsinnät ja jo lentolehtistä tehdessään he tajuavat etteivät he tiedä äidistä juuri mitään. Miten he kuvailisivat häntä tai miten paljon edes tiesivät hänen elämästä.
Kirjassa äidin häviämistä ja suhdetta häneen tarkastelee yksi perheenjäsen kerrallaan omissa luvuissaan. Mitä muistoja lapsilla on kaikesta kodissa huolehtivasta äidistä tai aviomiehen elämästä vaimonsa kanssa. Syyllisyyden tunteita nousee itse kullakin pintaan, miten yhtä perheen jäsentä on pidetty itsesään selvyytenä.
”Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteesta jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan. Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut 50 vuodeksi, muistui elävästi mieleesi. Vasta sen jälkeen kun vaimosi katosi, hän tuntui todelliselta, kuin olisit voinut ojentaa kätesi ja koskettaa häntä.”
Kirja oli koskettava ja paljon tunteita herättävä. Muistutti taas mieleen kuinka tärkeä on pitää läheisistään huolta ja arvostaa heitä.
Aina välillä tulee niitä kirjoja, jotka saavat muistamaan miksi rakastan lukemista. TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä oli sellainen kirja. Ihanan kummallinen, auringonpaisteinen ja ehdottomasti positiivinen lukukokemus. Tämän jälkeen voi uskoa taas vähän parempaan maailmaan.
Sosiaalityöntekijä Linus Baker Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolta saa huippusalaisen tehtävän. Hänen pitää lähteä 4 viikoksi Marsyasin saarelle tutkimaan siellä olevaa orpokotia. Tämä orpokoti on pidetty maailmalta salassa, sillä maailmaa riivaa suvaitsemattomuus. Yliluonnollisilla ihmisillä ei aina ole ihan helppoa. Linus saa kauhukseen tietää vasta määränpäässä millaisesta orpokodista on kyse. Orpokodissa asuu kuusi lasta: maahinen, metsänhenki, traakki, tunnistamaton vihreä limaotus, ihmissylikoira ja Antikristus. Linus on hieman huolissaan omasta turvallisuudestaan.
Mitä Linus kokee ja näkee orpokodissa? Pian on myös selvää, että sosiaalivirastolla on omat tarkoitusperänsä orpokodin suhteen, mutta onko se kuitenkaan lasten parhaaksi?
Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt (2019) tarttuu viime vuosikymmenellä Eurooppaa horjuttaneeseen pakolaiskriisiin. Romaanin nimi Mennä, meni, mennyt tulee tarinan tapahtumasta, missä pakolaiset yrittävät opetella saksan kieltä (verbimuotoja toistetaan aina uudelleen alusta aloittaen). Loistava romaani etenee hitaasti ja kiihkottomasti, kuvittelee toisin, ja haastaa lukijaansa pohtimaan. Erpenbeck ymmärtää pakolaisuutta ja Saksaa syvällisesti, sillä kirjailija syntyi Itä-Berliinissä DDR:ssä 1967.
Romaanin päähenkilö, eläkkeelle jäänyt klassisten kielten professori Richard kiinnostuu Berliinin keskustaan majoittuneista pakolaisista. Ensimmäinen yhteys miehiin liittyy aikaan, jota sekä eläkeläisellä että pakolaisilla tuntuu olevan ikään kuin liikaa. Tyhjää täyttääkseen Richard ryhtyy mukatutkijana haastattelemaan miehiä ja perehtyy sekä miesten tarinoihin että pakolaispolitiikan byrokratiaan. ”Ajan rattaista pudonneiden kanssa helpointa keskustella ajan olemuksesta”.
Richard tutkii siirtomaahistoriaa ja oppii yhdistelemään vanhaa historiaa nykyaikaan, näkee jatkumon. Tutustuminen pakolaismiehiin lähemmin muuttaa myös romaanin päähenkilöä ja syntyy vanhan miehen kehitystarina. Hän alkaa ymmärtää ja nähdä laajemmin kuin alun joka asiaan tyytymätön vanhus kapeasta perspektiivistään näki.
Erpenbeckin muita teoksia on suomennettu kaikkiaan kolme: tätä ennen Kodin ikävä (2011) ja Vanhan lapsen tarina (2011), sekä tämän jälkeen Päivien loppu (2020), ja alkuteokset ovat ilmestyneet täysin eri järjestyksessä. Myös muut ainakin jollain tasolla käsittelivät Euroopan sisäisiä jännitteitä lännen ja entisen idän välillä. Kirjavirkut-lukupiirissä Mennä, meni, mennyt oli tänä syksynä yksi käsittelyssä ollut ja kovasti pidetty. Käännöstyötä myöden hieno teos, Jukka-Pekka Pajusen tehtävä kääntäjänä ei varmaankaan ole ollut helppo.
Aiheen vakavuudesta huolimatta ainakin minun lukukokemuksessa teos oli sekä inhimillinen että humoristinen. Erityisesti vaikuttavaa teosta hakevia suosittelen tämän romaanin äärelle. Myös yläaste- ja lukioikäiset, opettajanne kirjastoon lähettämänä, huomatkaa Erpenbeck!
Delia Owens on yhdysvaltalainen eläintieteilijä ja kirjailija, joka on asunut elämästään yli 20 vuotta Botswanssa ja Zambiassa, missä hän tutki miehensä kanssa eläimiä.
Suon villi laulu on hänen esikoiskirjansa, mistä tuli vastoin kustantajan odotuksia suurmenestys. Kirjaa on myyty ympäri maailmaa yli 6miljoonaa kappaletta.
” Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti -vaikka eivät näytä lentoon luoduilta- tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.
Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa. Jopa yöeläjät liikkuvat sen siimeksessä päiväsaikaan. Ääniäkin siellä kuuluu, mutta marskimaahan verrattuna suo on hiljainen, sillä hajoaminen tapahtuu solutasolla. Elämä mätänee ja löyhkää ja palaa lahonneeksi turpeeksi; suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää.
Lokakuun 30.päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojuu suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi. Suo tietää kuolemasta kaiken, eikä välttämättä pidä sitä traagisena, syntisenä nyt ei ainakaan. Tänä aamuna kaksi kylän poikaa sattui kuitenkin pyöräilemään vanhalle palotornille, jonka kolmannelta porrastasanteelta he huomasivat Chasen farkkutakin.”
Tässä kirjan prologista voisi saada käsityksen kyseessä olevan jännityskirja, murhamysteeri. Sitä se ei mielestäni kuitenkaan ole, vaan se on lähinnä marskimaalla asuvan nuoren Kya tytön tarina.
Kya asuu suoalueella alkeellisessa mökissä yhdessä äidin, isän ja 4 vanhemman sisaruksensa kanssa. Hänen äitinsä lähtee yhtenä päivänä perheensä luota ja lopulta muukin perhe alkoholisointunutta isää lukuun ottamatta muuttaa pois. Isä on paljon pois ja käytännössä 6-vuotiaan Kyan on pärjättävä omillaan. Tytön on keksittävä keinoja millä selviytyy vuosikausien yksinäisyydestä sekä millä tavoin hän elättää itsensä. Hän viettää paljon aikaa suomaalla tutkien luontoa ja ystävystyen samalla eläinten kanssa. Luonnon kaunis runollinen kuvaaminen ja tytön luontosuhde jäikin tästä kirjasta parhaiten mieleeni.
Kuolleena löytyneen Chase Andrewsin ja Kyan tarinat nivoutuvat kirjan edetessä yhteen ja tarina saa päätöksenä kirjan loppumetreillä.
Kirjaston iltapäivälukupiiri Kirjavirkut keskusteli viimeksi romaaneista Suon villi laulu ja Elämäni rottana. Molemmat ovat uusia amerikkalaisia romaaneja. Kirjailijat ovat yhdysvaltalaisia tiedenaisia, joista toisella myös laaja kirjallinen tuotanto (Oates) ja toinen kirjoitti esikoisromaanin 69-vuotiaana (Owens). Joyce Carol Oates on jo pitkään ollut arvostettu kirjailija, joka on vuosikausia ollut Nobel-veikkausten kestosuosikki. Toiseen käsittelyssä olleeseen teokseen Suon villi laulu (Owens) ei kustantaja oikein uskonut, kun otti aluksi (amerikkalaisittain) vain pienen painoksen. Mutta toisin kävi, tätä menestysromaania on maailmalla myyty jo noin 6 miljoonaa nidettä.
Kirjallisuuspiirissämme Suon villi laulu jakoi mielipiteitä, joku kehui varauksin, toinen antoi varauksettoman ihailun kuulua. Varauksia kehuista huolimatta tuli loppuratkaisusta, epärealistisuudesta ja ympäristön kuvauksesta, josta puuttui kaikki epäromanttisuus ötököineen. Sadunomaisuutta tyyliin Peppi Pitkätossu tai Viidakkokirja joku piti haittana ja toista se ei haitannut yhtään. Ehkä yhtä mieltä olimme tarinan koukuttavuudesta, mitä kukaan ei kieltänyt.
Molemmissa romaaneissa perhe hylkää lapsen (tytön), ja kummassakin lapsi pääsee kaikesta huolimatta eteenpäin elämässä, mutta kasvutarina on riipaiseva.
Lukupiiristä eivät kaikki olleet lukeneet Joyce Carol Oatesin romaania Elämäni rottana tai sen lukeminen oli jäänyt kesken. Tarinan alussa irlantilaistaustainen suurperhe asuu South-Niagara Falsissa, kuohuvan veden läheisyyteen. Vesi onkin romaanin tärkeä symboli. Perheen kuopus Violet Ruu on isän lemmikki. Perheen kunnia on tärkeä, sukunimeä ei saa häpäistä. Mieluummin ajatellaan vaikka, että mustan pojan murhanneet valkoiset veljekset ovat uhreja, joita syytetään vain ihonvärin vuoksi. Sattumalta Violet näkee ikävän tapahtuman, ja siitä seuraa jotain, mikä leimaa loppuelämää – ”Olin kaksitoistavuotias. Tämä oli lapsuuteni viimeinen aamu.”
Romaanin tapahtumat alkavat yhdeksänkymmentäluvun alusta jatkuen Violetin aikuisuuteen. Kertojaääni vaihtelee, kun minämuotoinen kertoja puhuttelee itseään välillä sinämuodossa. Syntyy vuoropuhelu lapsen ja aikuisen minän välille. Tämä vuoropuhelu kuvaa matkaa, joka näyttää miten aikuinen Violet ymmärtää ja lapsi ei. Trauman jälkeen muistikuvat, muistot, joita tapahtumat (myös myöhemmät) herättävät, ovat aukkoisia. Onko totuutta edes mahdollista saavuttaa? ”Ajattelet, että tämän on pakko olla sinun syytäsi,…Ihmiset eivät voineet antaa sinulle anteeksi, kun et suostunut todistamaan. Kun et suostunut muistamaan. Mutta en minä halunnut muistaa.” Viimeistään nuo kursivoidut viimeiset viisi sanaa osoittavat kirjailijan ymmärrystä: lapsi pystyy lokeroimaan tietoisesta mielestään pois traumaattisen muiston.
Oates on yhteiskunnallinen kirjailija, joka romaaneissaan puolustaa heikommassa asemassa olevia. Elämäni rottana -romaanissa Oates käsittelee kaltoinkohtelua ja rasismia. Roturistiriita on yksi Joyce Carol Oatesin romaanin teemoista. Romaani on myös kipeä kuvaus rakkauden ja hyväksynnän tavoittelusta. Oatesin romaanit eivät ole vailla toivoa. Tässäkin oli lopulta mielestäni kyse anteeksiannosta itseään kohtaan. Pidin Oatesista, kuten hänen tuotannostaan aiemminkin.
Viime viikon tiistaina Kirjavirkut -lukupiirin porukka keskusteli etäyhteydellä Karo Hämäläisestä, hänen romaanistaan Kansalliskirjailija sekä Väinö Linnasta. Karo Hämäläinen on Helsingissä asuva kirjailija, toimittaja ja kirjallisuusarvostelija. Kirjailijana Hämäläinen on tuottelias ja monipuolinen. Hän on kirjoittanut niin lastenkirjoja, tietokirjallisuutta kuin trillereitäkin. Hän on opiskellut mm. humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita Helsingissä ja Münchenissä sekä kauppatieteitä Tampereen yliopistossa.
Tuotteliaisuudesta puhuttaessa Karo Hämäläinen itse on sanonut, että vaikeinta on kirjoittaa aikuisille romaaneja. Niitäkin kuitenkin on syntynyt muutama. Romaaneista paras mielestäni on juuri Kirjavirkut-lukupiirissä käsitelty Kansalliskirjailija. Vaikka Kansalliskirjailija on pääasiassa tarina Väinö Linnasta, kertoo se myös yhteiskunnasta silloin ennen sekä nykyajan meiningistä. Linnan lisäksi romaanissa kulkee tarinalinja, missä Karo Hämäläisen oloinen henkilö tekee nykyaikana dokumenttia Väinö Linnasta. Siinä hän yhdistelee vapaasti totta ja tarua, ja onnistuu kiertämään päälle liimatut ratkaisut.
Kiinnostuin sen verran, että tutkin vähän myös Väinö Linnaa. Hän oli juuri niin ristiriitainen ja kiinnostava persoona kuin Hämäläinen romaanissaan antaa ymmärtää. Linnan alkutaival kirjailijana oli kivinen, ja vasta Tuntemattoman sotilaan saaman suosion jälkeen kirjailija jätti tehdastyön. Mietin romaania lukiessani, miten – todellakin – moni hyvä taiteilija jää joko pitkään ilman hyväksyntää tai saa arvostusta vasta kuolemansa jälkeen.
Hämäläisen romaanin mukaan Väinö Linna kirjoitti päästäkseen pois tehtaasta. Työläiskirjailija-nimitystä hän ei oikein itse hyväksynyt. Linna ammensi vaikutteita venäläisistä ja Shakespearen klassikoista, ja myöhemmin hän otti oppia Lauri Viidalta ja elokuvista.
Kivinen alkutaival ei estänyt sitä, että Linna nostettiin pian jalustalle kansalliskirjailijaksi ja vallanpitäjien lemmikiksi. Urjalasta kotoisin oleva kirjailija tuli mielellään tunnetuksi agraariyhteiskunnan kuvaajana. Linnan kunniaksi pidettävä Pentinkulmanpäivät on jokavuotinen urjalalainen tapahtuma, missä itsekin olen pari kertaa vieraillut. Sukuni kun on siltä suunnalta kotoisin, molemmat vanhemmat naapuripitäjässä syntyneet. Jos Linna kiinnostaa, kannattaa tutustua tapahtumaa järjestävään Väinö Linnan seuraan www.vainolinnanseura.fi.
Wsoy:n kirjaesittelyn otsikko ”Väinö Linna sellaisena jona ennen emme ole häntä nähneet” on sillä tavalla osuva, että minäkin löysin kirjasta niin paljon uutta, että piti vähän yrittää etsiä totuutta fiktion alta. Käytin siis lähteenä muutakin kuin wikipediaa, kuten romaanin kirjoittajakin. Ehdottomasti suositeltava lukukokemus!
Aikuistenosaston kirjallisuuspiirissä ei Wallacea käsitellä, joten kerron suosikkikirjani viime vuodelta tässä blogissa, ja se oli Kummatukkainen tyttö. Kirjastonhoitajana monen kirjan lukeminen on jäänyt puolitiehen, kun ei kiinnosta eikä kaikkea ehdi. Onneksi toisinaan aloitan kirjan, joka vie heti mukanaan. Sellainen oli David Foster Wallacen Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia).
Vuonna 2008 vain 48-vuotiaana itsemurhan tehnyt Wallace oli taiteilijana novellisti, joka kirjoitti sukupolvensa haastavimman romaanin, Infinite Jest (1996). Tuota romaania en ole lukenut, mutta luin hänen novellikokoelmista kootun ja vasta 2016 suomennetun Kummatukkainen tyttö. Sekopäinen teos iski aivan oudosti mielihyvähermooni, ja lukukokemus oli todella nautinnollinen. Kaikki novellit ei ole riemastuttavia, mutta nauroin hervottamasti esimerkiksi lukiessani novellia Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen. Vielä enemmän kaikessa karmeudessaan sain kiksejä niminovellista Kummatukkainen tyttö.
Tässä teille satiiria nykyajasta raadollisimmillaan:
”Onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen. Hän oli heti tilanteen tasalla, tyyni ja valpas, notkea ja solakka, hyväkuntoinen ja omatoiminen yksinäinen susi – vieläpä tehokas – elämän harmaassa erämaassa, ei enää vähääkään viileä vaan sulava ja aikaansaapa, ja yhtenä laupiaan samarialaisen vilauksena hän oli taittanut kivisen taipaleen,…” (s.12) Jos tämä ei sinua naurata, et tunne tämän päivän työelämää. Mietipä, koskeeko nämä vaatimukset jo meitä kaikkia vai vain liike-elämää.
Kummatukkainen tyttö kuvaa maailmaa, josta mieleen tulee Edward St Aubyn Patrick Melrosen -sarjan omaelämänkerralliset tarinat. Raha ei tee onnelliseksi, eikä hulluus ole yksinkertainen asia – Hulluus ei välttämättä yhtään näy ihmisestä, eivätkä hullut ole homogeenista massaa. Lukiessani mietin taas kerran myös sitä, ovatko hullut ja narrit yhä tänäkin päivänä ne ainoat oikeat viisaat, kuten jo Antiikin aikaan kirjoitetuissa teksteissä näkyisi olevan.
Joku pitää Wallacea vaikeana, esim. tosi pitkien virkkeiden ja tyylivaihdosten takia. Minusta hyvä suomentaja (Juhani Lindholm) on välittänyt hienosti elämyksellisyyden ja ainutkertaisen tarkkuuden tunnun. Mutta miten suomentaa vaikka novellin Kaikki on vihreää alkukielinen lopetus, joka on kuin laulua:
”She is looking outside, from where she is sitting, and I look at her, and there is something in me that can not close up, in that looking. Mayfly has a body. And she is my morning. Say her name.”
Lukuvinkkeli 