Avainsana-arkisto: äidit

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti Teos 2017

Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti myönnettiin tämän vuoden Runeberg-palkinto. Romaanin päähenkilö Mona on ylisukupolvisen puhumattomuuden ja kosketusvajeen uhri. Monan äiti ei ole kohdannut tai edes koskettanut lastaan. Monasta on kasvanut pahoin traumatisoinut aikuinen, joka on nyt itsekin äiti. Mona on työssä yrityksessä, jossa pomo on harvinaisen ymmärtäväinen. Hän antaa Monan kyyhöttää pimeässä varastossa, kun on oikein vaikeaa (varastohyllyn laatikoiden puristuksessa on turva).

Kokeellinen ja tarinankerronnaltaan hyvin kärjistetty romaani vie Monan ja samalla myös lukijan näyttämölle, jossa hän kohtaa edesmenneen äitinsä. Välillä näyttämölle ilmaantuu kohtauksia Monan nykyisen perheen luona. Lukijan ei ole ihan helppo päästä mukaan vimmaiseen ja vihaiseen monologiin tai keskusteluun kuolleen äidin kanssa. Kannattaa olla sitkeä, ja tutkia lukiessa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.

Monan elämä on itse asiassa jatkuvaa hätätilaa. Mutta onko loppua kohden nähtävissä toivoa tai ainakin ymmärrystä? Mielikuvitus auttaa palaamaan lapsuuteen, jossa menneisyyttä voi korjata rakentamalla elämälleen uutta tarinaa:

Mona käy näyttämöllä makaamaan äidin viereen paareille, ja kuvitelmia alkaa syntyä. ”Sun äiti olis pitäny olla täällä. Tää on tila jossa ei vielä oo muita ku äiti ja lapsi…” (s.184). Jossain vaiheessa äiti ei ole enää jännittynyt, ja Monakin alkaa päästää irti: Että mä oon sellanen jolle voi tehdä mitä vaan. Mä lopetin siihen uskomisen.

Irtipäästämisen vaikeus liittyy lapsen joustavaan rakastamisen taitoon. Niemi kuvaa sen hienosti: ”Jos mä irrotan sut sana kerrallaan musta, eikä mitään jää jäljelle, eikä mikään kasva tilalle. Se olis ero, lopullinen ero. Ku tää on kuitenki rakastamisen muoto. Lapsi rakastaa näin.” (S. 198).

Ei ole itselläni hirveästi Monan tarinaan henkilökohtaista kosketuspintaa. Toki meillä kaikilla on kokemuksia ohittamisesta ja vähättelystä. Tyypillisesti tiedämme häpeän synnystä ja äitiyden vaikeudesta, kun mikään ei menekään niin kuin oli ajatellut. Niemen tarinassa viitataan kuitenkin todella syvältä haavoittavaan lapsen kohteluun. Toisaalta henkilökohtaisesti minusta tuntuu kuin Marjo Niemi olisi tehnyt ajatusleikin mielikuvituksen voimasta, jossa ei tavoitteena olekaan realistisuus tai totuudenmukaisuus (esim. jostain tietystä sairaudesta).

Suosittelen kirjan loppuun asti lukemista, ja kehun myös kieltä, vaikka puhekielisyys voi ensin tuntua raskaalta. Kirjan nimi ja kansikin ovat hyviä!

 

Kirsti Ahlsten

Verkkolukupiiri : marraskuun kirja

Lukupiirimme uppoutuu seuraavaksi naisten maailmaan, jatkamme lukemalla Essi Tammimaan romaanin Paljain käsin. Gummeruksen sivuilla teosta kuvaillaan seuraavasti:

”Väkevä tarina kolmen sukupolven naisista

Jokaisen on otettava elämä vastaan paljain käsin, ilman suojahanskoja. Haavoittuvuuteen ei ole olemassa vastalääkettä ja edellisen sukupolven haavat periytyvät seuraavalle. Paljain käsin kertoo Vaaran kolmesta tyttärestä. Varpu hoitaa vanhuksia lähihoitajana eikä osaa pitää huolta itsestään. Inari rimpuilee tuomitussa suhteessa naimisissa olevaan mieheen. Virvan avioliitto rakoilee lapsettomuuden paineen alla.

Tyttärien suhde omaan äitiin on vaikea. Äiti puolestaan on kärsinyt oman äitinsä rakkaudettomuudesta. Ketjua on vaikea katkaista, sillä naisen osa on polvesta polveen selvitä yksin, miehistä ei ole tukea. Moni Vaaran suvun naisista tekee elämänsä valintoja motiivinaan vapaus perheen kahleista. Loppujen lopuksi juuri perhe osoittautuu kuitenkin turvallisuutta ja pysyvyyttä luovaksi siteeksi naisten välille.

Essi Tammimaata kiinnostaa perhesuhteiden epätasapaino ja ihmisten kuvaaminen paljaimmillaan. Hän nauttii kielestä ja kietoo lauseisiinsa omintakeista uudissanastoa.”

”Essi Tammimaa on kiistaton kielellinen lahjakkuus.”
– Raisa Mattila, Helsingin Sanomat

 

Maija N