Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019

Tuomas Kyrö iski kultasuoneen keksiessään mielensäpahoittajan, 80- vuotiaan jupisevan miehen. Valittaminenhan on meille suomalaisille luontaista joten ei ole ihme, että samaistumme marmattaviin päähenkilöihin.

Nyt on Anni Saastamoinen kirjoittanut kirjan Sirkasta, naispuolisesta mielensäpahoittajasta.

Sirkka on vanhapiika, jolla on ollut lyhyt parisuhde täsmälliseen, säästäväiseen ja lyhytlahkeiseen Sauliin. Oiva miesehdokas siis Sirkalle! Auvoisesta yhteiselosta ei kuitenkaan tule mitään sattuneista syistä.

Sirkka asuu kerrostalossa. Asunnossaan hän harrastaa kukkien kastelua ja naapuritalon asukkaiden tiirailemista kiikareilla. Hän pitää kirjaa saman talon naapureiden juhlinnasta ja metelöinnistä sekä ilmoittaa asiasta heti isännöitsijälle.

Kauppojen ilmoitustaulujen ilmoitukset Sirkka lukee aina tarkkaan. Bongatessaan kirjoitusvirheitä ottaa hän  kassistaan punakynän ja tekee korjaukset ilmoitukseen. Ihaninta on jos possessiivisuffiksit puuttuvat!

Naapureiden  stalkkaamisen  lisäksi täytyy tarkkailla myös taloyhtiön  kierrätyspistettä. Miksi ihmiset ovat välinpitämättömiä eivätkä kierrätä oikein? Siitä Sirkka kirjoittaa heti muutaman ohjelapun seinään.

Sirkka inhoaa melkein kaikkea. On kolme asiaa, joista hän pitää. Ne ovat raitiovaunut, viherkasvit ja kirjat. Sirkka pitää kirjojen hivelystä ja niiden asettelusta järjestykseen.

Sirkasta olisi oikeastaan pitänyt tulla kirjastovirkailija. Onneksi hän ajoissa tajusi, että kirjastovirkailijan ammatti on sosiaalinen ja hänen täytyisi jutella ihmisten kanssa. Niin hän joutui luopumaan haaveistaan, koska Sirkkahan ei pidä myöskään ihmisistä.

Sirkka saattaa käydä kirjastossa kolmekin kertaa viikossa. Mutta hän käy vain vanhoissa kirjastoissa. Uusissa kirjastoissa on Sirkan mielestä jotain väärää.

Kaikkine poikkeavine piirteineen Sirkassa on kuitenkin jotain hellyttävää. Hän on henkilö, jonka ehkä tunnistat ystävässäsi, työkaverissasi tai itsessäsi. Meissä kaikissa on sirkkamaisia piirteitä enemmän tai vähemmän.

Kirja oli karrikoidun osuva ja hauska. Voin vain kuvitella miten tämä vuodenaika olisi Sirkalle kauhistus! Jouluna inho joululauluja ja joulukortteja kohtaan ja rakettien räiskintä uudenvuodenaattona.

Sirkka on Sirkka. Olkaamme  kaikki oman elämämme sirkkoja!

 

-Minna Korkeila-

 

 

Anne Tyler: Äkäpussi Johnny Kniga 2018

Suomalainen kustantaja Johnny Kniga on ottanut tehtäväkseen julkaista kahdeksan Shakespearen näytelmää nykyaikaan siirrettyinä romaaneina. Alkuperäinen kustantaja on brittiläinen Hogarth Press. Jokaiselle näytelmälle on valittu hyvin ansioitunut nykykirjailija maailmalta. Sarjan avaa amerikkalainen Anne Tyler. Tyler tunnetaan vahvan perhedraaman kirjoittajana. Itse hän pitää teoksistaan parhaimpana romaaniaan Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Enkä juuri voi olla muuta mieltä minäkään tästä retro-kirjasta. Se ilmestyi jo 1980-luvulla Suomessa.

Jo 1500-luvulla Avon-joen varrella William-niminen herra mietiskeli, kuinka äkäpussi kesytetään. Hänen näytelmässään vastaus oli selvä. Komediassa Kuinka äkäpussi kesytetään vastahankainen vaimo taltutetaan nälällä, nöyryytyksellä ja unenpuutteella. Näytelmän loppumonologissa äkäpussi Kate toteaa, että vaimojen tulee aina totella aviomiehiään ja herrojaan.

Äkäpussi–teos on keveintä mitä Tyler on koskaan kirjoittanut. Hän siirtää hahmot nykyaikaan Baltimoreen. Battistan perheeseen kuuluvat hajamielinen professori-isä ja kaksi tytärtä. Suurisuinen ja aina sanavalmis, hankaluuksiin joutuva Kate on 29-vuotias lastentarhan avustaja. Hän pitää huolen kodista ja arkipäivän rutiineista, isästään ja pikkusiskostaan, teini-ikäisestä Pupusta. Ilman Katea Battistojen koti olisi kaaoksessa.

Isä Battistalla on maailmanromahduttava ongelma. Hänen kullanarvoisen tutkimusavustajansa Pjotrin kolmevuotinen työviisumi Yhdysvalloissa on umpeutumassa ja pahalta näyttää, ettei sitä uusita. Isä keksii keinon pelastaa tilanne: tytär Katen tulee naida Pjotr. Näin oleskelu maassa on turvattu. Kate ei ole aivan samaa mieltä asiasta. Alkaa hauska ja hulvaton tapahtumien vyöry, kun Pjotr alkaa kosiskella vastahakoista Katea. Kirja on hauskaa ja harmitonta lukemista päivään, jolloin tahdot kevennystä sydämelle.

Shakespeare-sarjasta on ilmestynyt jo neljä ensimmäistä osaa. Norjalainen dekkaristi Jo Nesbø on laittanut uusiksi tragedian Macbeth. Se löytyy kirjaston jännäriosastolta. Orjattaresi-romaanista parhaiten tällä hetkellä tunnettu Margaret Atwood on kirjoittanut Noidan sikiö (2019) romaanissa uuden version Shakespearen Myrsky –näytelmästä. Sarjan neljäs teos on puolestaan Edward St. Aubynin Mediamoguli (2019), jonka esikuvana on ollut Kuningas Lear. Hogarth Pressin idea tuoda Shakespearen näytelmät nykyaikaan näin upeitten kirjoittajien kautta on fantastinen teko. Innolla odotan viimeisten neljän teoksen ilmestymistä!

 

Sirkka Kontiainen

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä. Otava 2017.

Islantilainen dekkari

Omakotitalosta löytyy karmaiseva näky. Perheen äiti on murhattu julmasti ja hänen tyttärensä on piileskellyt surman aikana äidin sängyn alla. Perheen pojat löytyivät harhailemasta kadulla yöpukusillaan. Isä on ollut työmatkalla ulkomailla.

Murhatutkintaa laitetaan yllättäen johtamaan rikostutkija Huldar, joka saa samalla ylennyksen. Murhalle ei tunnu vain löytyvän motiivia. Reykjavíkin poliisissa monet olettavatkin, että Huldar epäonnistuu tutkimuksissa.

Pystyykö kauhuja kokenut tyttö kertomaan jotain hyödyllistä murhaajasta? Ja mikä murhaajaa jaa hirmutekoihin?

 

SYYSUUTUUTTA ODOTELLESSA: Virpi Pöyhönen: Doe (WSOY, 2015) Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä : Fintiaanien mailla (WSOY, 2016)

 

Odottelen kärsimättömänä Katja Ketun syysuutuutta Rose on poissa. Ennakkotietojen mukaan kirja julkaistaan lokakuun puolivälissä. Se kertoo omia juuriaan etsivästä Lempistä ja hänen perheestään Minnesotan intiaanireservaatissa. Lempi on fintiaani. Hänen isänsä on suomalainen Ettu ja äiti ojibwa-intiaani. WSOY:n ennakkomainoksen mukaan Kettu tavoittaa kirjassaan taitavasti meissä kaikissa asuvan rakkauden kaipuun ja halun löytää tien toistemme luo. Tämän uskon. Voi kirja, ilmesty pian!

Odotuksen ikävää helpottamaan kaivoin kirjahyllystä esiin kaksi kirjaa. Toinen on Virpi Pöyhösen Doe (WSOY, 2015) ja toinen Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän tekemä Fintiaanien mailla (WSOY, 2016). Doen lukemisesta on kulunut aikaa jo muutama vuosi, mutta sen jättämä jälki ei ole haihtunut. Doe on jumalanhylkäämä kaupunki jossain Ameriikan mailla. Voin kuvitella viuhuvan preeriatuulen, hiekan ja risupallot kierimässä pitkin aavaa lakeutta. Patty Jonesilla on kuusi poikaa ja tytär Mary. Kirjan keskiössä on äiti Patty ja tytär Mary. Eräänä päivänä 14-vuotias Mary katoaa. Miksi? Tytärtään etsiessään äiti palaa mielessään omaan nuoruuteensa, ja vanhempiensa tarinaan, jota raotetaan lukijalle limittäin muun kerronnan ohessa. Kirjassa on viitteitä siihen, että Pattyn isä on suomalainen merimies ja äiti intiaani White Buffalon reservaatista, jossa Doen kaupunki sijaitsee. Maryn ja Pattyn tarina on koskettava. Se kertoo meille, että aina on toivoa, jos on olemassa edes yksi ainoa ihminen joka välittää.

Fintiaanien mailla teosta varten kirjan tekijät kiersivät Minnesotan, Michiganin ja Wisconsinin alueella. He keräsivät tarinoita, kuvasivat kohtaloita, tallensivat dokumentteja suomalaisista siirtolaisista ja fintiaaneista, ojibwojen ja suomalaisten jälkeläisistä, joita alueella asuu. Kirja on upea yhdistelmä siirtolaisuuden historiaa ja näkemys alkuperäiskansojen kamppailusta tämän päivän Amerikassa. Meeri Koutaniemen kuvat puhuttelevat aidosti katsojaa, Ketun ja Seppälän tekstit avaavat ymmärrystä.

Teos on myös selviytymistarina, kuten Pöyhösen romaani Doe. Ja samaa varmasti on Rose on poissa –kirjakin.

Siis, ilmesty pian!

Sirkka Kontiainen

Hanna Weselius : Alma! WSOY 2016.

Hanna Weselius on valokuvataiteilija ja taiteentohtori, joka kirjoitti esikoisromaaninsa Alma! ilmeisen turhautuneena naisten alistuvaan asenteeseen. Sellainen mielikuva minulle tuli, kun luin kirjaa. Toisenlainen näkemys oli Hesarin arvostelijalla, jonka mukaan romaani kertoo naisiin kohdistuvasta raivosta (HS 3.9.2016). Alma! palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla ja Tulenkantaja-palkinnolla.

Keskeinen henkilö tarinassa Alman rinnalla on suomalainen yksinhuoltaja Aino, epävarmuudesta kärsivä nykytaiteilija. Mukana on lastenvalvojana toimiva lakimies, yökerhotanssijatar ja 234 siepattua nigerialaistyttöä. Soppaa sekoittaa 16-vuotias maahanmuuttajapoika Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia. Kuvaavaa Weseliusta on lakimiehen sukupuolen selviäminen vasta pitkään luettuani.

Alma oli Wienissä 1879 syntynyt säveltäjä, joka luopui taiteesta aviomiehensä Gustav Mahlerin vaatimuksesta. Alma ehti olla naimisissa Gustav Mahlerin kanssa yhdeksän vuotta eikä Mahler kohdellut häntä kovin hyvin. Alma tuli jälkipolvien tuntemaksi enemmän kuuluisista rakastajistaan kuin sävellyksistään, vaikka niitä yhä esitetään. Alma!:n lukeminen aiheutti sen, että kiinnostuin näistä Mahlereista. Lueskelin sekä Almasta että Gustavista, enkä sitten enää tiennyt kumpaa olisin enemmän säälinyt.

Suosittelen kirjaa naisille. Vaikka pitäisi olla sukupuolineutraali, en nyt kuitenkaan pysty. Uskon että nimenomaan naisten päässä Weseliuksen teksti herättää elävää tajunnanvirtaa. Joka tapauksessa aiheena on naisen asema ennen ja nyt. Se miten Weselius käsittelee Almaa on kuin nykynaisen moite alistumisesta suurmiehen vaimoksi ja toisten sellaisten rakastajaksi. Muutkin romaanin naiset ovat todella epävarmoja ja/tai hukassa. Teos on sen verran hurja, että mieleen se ainakin jää.

Kirjailijan tyylistä (kuin katsoisi valokuvaa) kertoo esimerkki: ”Kuvan nainen ei ole vielä ihan siinä vaiheessa. Kyllä tätä kaulaa vielä joten kuten näyttelee, ja rakastajakin on hankittu. Mutta leivonnainen, joka tämä nainen tässä kuvassa on, happanee. Leuan linja ei enää ole sileä, vaan siihen on ilmestynyt kaksoisleukaa enteilevä rasvakerros. …musta hattu ei sovi tähän leivonnaiseen. Se ei muistuta mustaa marenkia, koska mustaa marenkia ei ole olemassakaan. …Musta lyijyhattu painaa naisen päätä, junttaa lihonutta kaulaa alas hartioiden väliin, purskauttelee selkänikamien hyytelömäisiä välilevyjä paikoiltaan…”(ss. 78-79). Ainakin tämä nainen menopaussissa ymmärtää tuon tekstin oikein hyvin.

Kirsti Ahlsten

 

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti Teos 2017

Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti myönnettiin tämän vuoden Runeberg-palkinto. Romaanin päähenkilö Mona on ylisukupolvisen puhumattomuuden ja kosketusvajeen uhri. Monan äiti ei ole kohdannut tai edes koskettanut lastaan. Monasta on kasvanut pahoin traumatisoinut aikuinen, joka on nyt itsekin äiti. Mona on työssä yrityksessä, jossa pomo on harvinaisen ymmärtäväinen. Hän antaa Monan kyyhöttää pimeässä varastossa, kun on oikein vaikeaa (varastohyllyn laatikoiden puristuksessa on turva).

Kokeellinen ja tarinankerronnaltaan hyvin kärjistetty romaani vie Monan ja samalla myös lukijan näyttämölle, jossa hän kohtaa edesmenneen äitinsä. Välillä näyttämölle ilmaantuu kohtauksia Monan nykyisen perheen luona. Lukijan ei ole ihan helppo päästä mukaan vimmaiseen ja vihaiseen monologiin tai keskusteluun kuolleen äidin kanssa. Kannattaa olla sitkeä, ja tutkia lukiessa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.

Monan elämä on itse asiassa jatkuvaa hätätilaa. Mutta onko loppua kohden nähtävissä toivoa tai ainakin ymmärrystä? Mielikuvitus auttaa palaamaan lapsuuteen, jossa menneisyyttä voi korjata rakentamalla elämälleen uutta tarinaa:

Mona käy näyttämöllä makaamaan äidin viereen paareille, ja kuvitelmia alkaa syntyä. ”Sun äiti olis pitäny olla täällä. Tää on tila jossa ei vielä oo muita ku äiti ja lapsi…” (s.184). Jossain vaiheessa äiti ei ole enää jännittynyt, ja Monakin alkaa päästää irti: Että mä oon sellanen jolle voi tehdä mitä vaan. Mä lopetin siihen uskomisen.

Irtipäästämisen vaikeus liittyy lapsen joustavaan rakastamisen taitoon. Niemi kuvaa sen hienosti: ”Jos mä irrotan sut sana kerrallaan musta, eikä mitään jää jäljelle, eikä mikään kasva tilalle. Se olis ero, lopullinen ero. Ku tää on kuitenki rakastamisen muoto. Lapsi rakastaa näin.” (S. 198).

Ei ole itselläni hirveästi Monan tarinaan henkilökohtaista kosketuspintaa. Toki meillä kaikilla on kokemuksia ohittamisesta ja vähättelystä. Tyypillisesti tiedämme häpeän synnystä ja äitiyden vaikeudesta, kun mikään ei menekään niin kuin oli ajatellut. Niemen tarinassa viitataan kuitenkin todella syvältä haavoittavaan lapsen kohteluun. Toisaalta henkilökohtaisesti minusta tuntuu kuin Marjo Niemi olisi tehnyt ajatusleikin mielikuvituksen voimasta, jossa ei tavoitteena olekaan realistisuus tai totuudenmukaisuus (esim. jostain tietystä sairaudesta).

Suosittelen kirjan loppuun asti lukemista, ja kehun myös kieltä, vaikka puhekielisyys voi ensin tuntua raskaalta. Kirjan nimi ja kansikin ovat hyviä!

 

Kirsti Ahlsten

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Suomentanut Jaana Nikula. Into 2017.

Zinaida Lindénin novellit houkuttelevat keltaisten, raikkaitten appelsiinien lailla. Puraisen ja yllätyn. Yhdessä maistuu mehukkuus, toisessa lempeä purevuus.  Pyyhin mehun ja tahmeat tipat leuastani talouspaperiin. Ja haluan rohmuta suuhuni heti seuraavan. Mikä niissä koukuttaa?  Olisiko sopiva ripaus slaavilaista eksotiikkaa ja idän mystiikkaa kylvettynä suomalaiseen maaperään. Imeliä ja makeita ne eivät ole. Niissä yhdistyy herkkä, maanläheinen, syvästi koskettava inhimillisyys liitettynä humaaniin maailmankansalaisuuteen. Ihmiset ovat hauraita ja vahvoja samalla kertaa. He roikkuvat kuilun reunalla ja taustalla väijyvät erilaiset henkilökohtaiset kriisit ja maailmankatastrofit.

Zinaida Lindén on suomenruotsalainen ja venäläinen kirjailija, joka on syntynyt Leningradissa 1963. Suomeen hän on avioitunut 1991. Lindén on myös kääntänyt venäjäksi mm. Kjell Westön, Claes Anderssonin ja Monica Fagerholmin teoksia. Kirjallisesta tuotannostaan Lindén on saanut palkintoja, huomatuin on vuoden 2005 Runeberg-palkinto teoksesta I väntan på en jordbävning (Ennen maanjäristystä, 2005), joka aikanaan johdatteli minut hänen tuotantoonsa. Jo siinä miljöö vaihteli Suomesta ja Neuvostoliitosta Japaniin. Näissä samoissa maisemissa liikutaan myös useissa tuoreimman novellikokoelman kertomuksissa.

 

Kokoelman alkuperäinen ruotsinkielinen nimi on Valenciana. Teos koostuu kahdeksasta novellista.  Alkuperäisteoksen niminovellissa Valenciana, suomalais-filippiiniläinen perhe on sukuloimassa Japanissa. Samaan aikaan islantilainen tulivuori Eyjafjallajökull sotkee Euroopan lentoliikenteen ja perhe jää jumiin Japaniin. Novellissa Ei hääppöinen aviomies rouva Hayasaka odottaa innolla miehensä eläköitymistä, jolloin hän aikoo ilmoittaa miehelleen jättävänsä tämän. Rouvan suunnitelma on muuttaa Suomeen ja perustaa täällä japanilaisturisteille suunnattu ravintola. Mutta mitä tapahtuukaan, kun mies sairastuukin syöpään. Eniten minua koskettaa novelli Lentäjänpoika. Lentomatkalla Helsingistä JFK:n lentokentälle omaan kuoreensa käpertyneen stuertin henkinen ulkopuolisuus alkaa murtua kun hän saa kaitsettavakseen isänsä luokse Seattleen yksinmatkustavan pikkupoika Aleksin. Lempeä, välillä ilkikurisesti ilkamoiva huumori on myös ominaista Lindenin kerronnalle. Lukijalle on luvassa myös yllättäviä uudelleenkohtaamisia, kun edellisen kertomuksen henkilöt saattavat vilahtaa statistin roolissa uudessa kertomuksessa.

Nautinnollisia lukuhetkiä

Sirkka Kontiainen

P.s. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on myös Sergei Prokofjevin ooppera. Onko oopperalla ja Lindénin samannimisellä novellilla muuta yhteistä kuin appelsiini, joka ojennetaan hiilisangosta leningradilaisessa mielisairaalassa? Sen saat tietää, kun luet novellin ja tutustut oopperaan!

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2015.

Beijingiin sijoittuva Yksinäisyyttä kalliimpaa on nykyään USA:ssa asuvan Yiyun Lin kolmas suomennettu teos, aikaisemmin ovat ilmestyneet Kulkurit ja Kultapoika, smaragdityttö. Li kirjoittaa englannin kielellä länsimaiselle lukijakunnalle, kuten monet muutkin suomeksi käännetyt kiinalaissyntyiset kirjailijat. Li syntyi 1972 ja muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1996.

Kirja kertoo kahdesta naisesta ja yhdestä miehestä, nuoruudenystävistä, joiden ystävyyden rikkoo murha, johon joku heistä saattaa olla syyllinen. Tarina liikkuu vuoden 1989 Beijingistä nykyhetkeen, jolloin myrkkyä saanut nainen lopulta kuolee maattuaan kaksikymmentä vuotta koomassa. Kirja ei keskity olemaan varsinaisesti murhamysteeri (sehän ei ole kirjastossakaan dekkariosastolla), vaan purkaa ystävysten välisiä monimutkaisia tunteita, heidän omia salaisuuksiaan ja heidän suhdettaan uhriin, heitä viitisen vuotta vanhempaan opiskelijaan, joka on ennen murhaa menettänyt opiskelupaikkansa ja koko tulevaisuutensa Tiananman-aukion tapahtumien seurauksena. Kolme ystävää eroavat toisistaan kohtalokkaan illan jälkeen, ja vaikka he ehkä haluaisivatkin pitää yhteyttä, he eivät uskalla – epäilykset ja syyllisyys erottavat heidät. Boyang jää Beijingiin, tytöt päätyvät Yhdysvaltoihin kovin erilaisiin kohtaloihin.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa jo sen takia, että Li tuntee Kiinaa sisältäpäin. Beijingin sivukadun korttelin asukkaiden elämä tuntuu todellisilta, niin outoa kuin se suomalaisesta onkin. Lapsi voidaan lähettää asumaan isovanhempiensa luo, jolloin hän ei tapaa vanhempiaan kuin pari kertaa vuodessa. Toisaalta joissain talouksissa asuu kolme sukupolvea yhdessä parissa huoneessa, ehkä vielä heidän lisäkseen naimaton serkku tai isotäti. Vanhat tädit ja sedät ja pihalla leikkivät lapset tietävät tai uskovat tietävänsä toisistaan kaiken tietämisen arvoisen. Kun uusi tyttö, yhden perheen sukulainen, muuttaa pihaan, se vaikuttaa kaikkien elämään, ja tulokas pyritään sijoittamaan omalle paikalleen yhteisössä, halusi hän sitä tai ei. Vaikka korttelin asukkaat tuntuvat tietävän toisistaan kaiken, joka perheellä on omat tapansa ja omat tiukasti vaietut salaisuutensa.

Li kirjoittaa helposti lähestyttävää ja mukaansa vetävää proosaa. Suosittelen niillekin, joita sana murhamysteeri ei houkuttele.

Alice Munro: Jupiterin kuut (Tammi 2017)

Alice Munron Jupiterin kuut –novellikokoelman alkuteos on julkaistu jo vuonna 1982, joten kokoelma kuuluu nk. alkutuotantoon. Munron kertomuksissa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnitsemassa omaa elämää ja tunteita. Novellien ihmiskuva ei ole romanttinen. Esimerkkinä novellin Prue nimihenkilö on illallisella rakastajansa Gordonin luona, kun ovikello soi, ja ovesta ilmestyvä nainen lyö Gordonia viikonloppulaukullaan. Episodin jälkeen Gordon kertoo rakastavansa laukulla lyönyttä naista, mutta haluaisi silti mennä Pruen kanssa naimisiin sitten muutaman vuoden päästä, kun rakkaus on ohi.

Munron kertomuksissa ei elämä ole ruusuilla tanssimista, mutta hän asettelee sanat lempeään huumoriin. Lukijaa hymyilyttää hupsut mutta kuitenkin rakastettavat ihmishahmot. Tekstin lukeminen on kuin keskustelisin elämästä viisaan naisen kanssa. Arkiset asiat, elämän outous ja näennäisen merkityksettömät asiat tulevat uuteen valoon paljastaen samalla paljon ihmisyydestä.

Kiinnostavaa olisi lukea enemmän kirjailijan elämästä. Esimerkiksi novellissa Kalkkunasesonki hän kertoo elävästi kalkkunoiden teurastuksesta, ja ihmettelin kovin miten nyt noin yksityiskohtaista kuvausta: ”…Selkärangan hän katkaisi keritsimillä. Rouskis, rouskis, hän sanoi lempeästi. Pistäpä nyt kätesi sisään. Minä pistin. Syvällä kalkkunan sisälmyksissä oli hyytävä kylmyys. Varo Luunsiruja. Minun oli irrotettava varovasti lihaa yhdistävät kalvot. Hupsista keikkaa, Herb käänsi linnun ja taivutti sen jalat. Polvet yhteen, Brownin muori. Kas näin. Hän otti painavan veitsen, asetti sen polvilumpiolle ja rusautti koivet irti.”  (ss. 86-87). Myöhemmin sain lukea, että Munron isä oli jossain vaiheessa kalkkunafarmari.

Alice Munro ei koskaan ole ollut paljon julkisuudessa, mutta ei varsinkaan viime vuosina, vaikka hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2013. Englanninkielinen wikipedia kertoo, että hän on sairastanut syöpää ja on kokonaan vetäytynyt julkisuudesta.

Toivottavasti Munron elämäkerta, jonka Sheila-tytär on kirjoittanut, vielä suomennetaan.

Jupiterin kuut on hyvä, mutta ei mielestäni kirjailijan paras teos. Olisiko kirjailijan kynä terävöitynyt vuosien varrella? Munron uudemmissa teoksissa lyhytproosan vallankumous näkyy tavalla, jolle tuskin löytyy vertaista. Suosittelen!

 

Kirsti Ahlsten

Pirjo Hassinen: Kalmari (Otava 2016)

Kalmari on rinnakkaisteos muutama vuosi sitten julkaistulle romaanille Popula. Romaaneja yhdistää sivuhenkilö, Jukka Kalmari, mutta kyseessä ovat täysin itsenäiset teokset.

Tämän päivän Suomeen sijoittuvassa Kalmarissa populistijohtajan ja ministerin nuoruudenaikainen päiväkirja joutuu vääriin käsiin. Löytäjä on Kaius Karvio, perinnön turvin elelevä vapaaherra, joka inhoaa populistijohtaja Jukka Kalmaria. Päiväkirjan löytäneen Kaiuksen mielestä kansan pitää saada tietää, mikä kiihottajarasisti on miehiään, mitä kauheaa hän on tehnyt. Kaius alkaa ex-vaimonsa Katjan kanssa suunnitella kirjaprojektia, jonka tarkoitus olisi kirjan ilmestyttyä kaataa Kalmari ministerin pallilta. Mukaan värvätään motiiveiltaan epämääräinen toimittaja, jonka työtä muut kaksi ohjaavat. Näistä kolmesta Katja herää ensimmäisenä ajatukseen, onko sittenkään viha suvaitsemattomia kohtaan sen oikeutetumpaa kuin joidenkin viha toista ihmisryhmää kohtaan. Tästä oivalluksesta alkaa muutos, ennalta arvaamattomin seurauksin. Sivujuonteena romaanissa kulkee päähenkilöiden yksityiselämän ihmissuhteet, jotka eivät nekään ole ihan terveellä pohjalla.

Pirjo Hassinen kirjoittaa kriittistä aikalaisproosaa. Hän on kirjoittanut siitä mikä häntä erityisesti vaivaa: vihasta, ja siitä miten vihalla on taipumus levitä! Hassinen tuntuu sanovan, että kukaan ei ole puhdas ja oikeamielinen vaan jokaisella meillä on omat pimeät motiivimme ja vihan kohteemme. Vaikka aihe on rankka ja ajankohtainen, henkilöhahmojen kautta tarinassa on huumoria, joka keventää lukunautintoa.

Minuun kirjan sanoma kolahti, vaikka Hassinen ei säästä ketään. Hän on jossain haastattelussa tunnustanut tunnistavansa itsessäänkin ”vihaajien vihaajan”. Pirjo Hassinen on ollut neljä kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana, ja henkilökohtaisesti olisin hänelle yhden voiton jo suonut. Tosin olen ehkä jäävi suosittelija, kun vain satun pitämään Pirjo Hassisen tyylistä.

Kirsti Ahlsten