Olen kaipaillut ja huhuillut moneen otteeseen suuren suomalaisen humoristin perään. Kuka voisi sitoa vyötäisilleen Arto Paasilinnan vyön tai kantaa Veikko Huovisen viittaa harteillaan. Oletan, että Paasilinna käytti vyötä eikä henkseleitä, Huovisesta en kyllä tiedä käyttikö hän viittaa vai ei. Miten tahansa, he kumpikin ovat syöpyneet syvälle suomalaisten mieliin armoitettuina tarinankertojina ja hupailun mestareina. Sanan säilä iski terävänä kiperiinkin ja tärkeisiin aiheisiin.
Mikko-Pekka Heikkinen on ilahduttanut lukijoita jo useamman vuoden omintakeisella huumorillaan. Tämän kainuulaistaustaisen, nykyään Hesarin toimittajana työskentelevän prosaistin ensimmäinen teos on 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina. Teoksen novelleissa on vinksahtanutta huumoria ja absurdeja elämäntilanteita. Useammankin novellin aiheet ja teemat ovat heränneet ja jalostuneet eteenpäin myöhemmin julkaistuissa romaaneissa Terveiset Kutturasta (2012), Jääräpää (2014), Poromafia (2016) ja Betoniporsas (2018).
Tänä syksynä Heikkinen herätti sitten henkiin Sähkömiehen. Mietiskelin kirjaa lukiessani, että onkohan Heikkisella itsellään tai hänen lähipiirissään lapsia, joille luetaan Kapteeni Kalsaria ja Megajätkää tai sitten hän on vain itse lapsuudesta asti (kuten moni muukin) fanittanut Batmania, Teräsmiestä tai jotakin muuta trikoisiin ja viittaan pukeutuvaa supersankaria.
Sähkömies on sähköasentaja Tarmo Kaski. Aivan tavallinen uusperheen isä – tai ainakin niin voisi sivustaseuraaja luulla arkisena loppuvuoden harmaana päivänä. Yöaikaan Tarmo pukeutuu naamioasuun ja tolppakenkiin ja kiipeilee rakennusten katoilla, bensa-asemilla ja sähkövoimaloissa aiheuttaen sähkökatkoksia ja kaaosta. Hän haluaa hidastaa ilmastonmuutosta sabotoimalla energiasyöppöjä laitoksia.
Joulun alla Helsinki joutuu useita päiviä kestävän jäämyrskyn kouriin. Asuinalue yksi toisensa jälkeen pimene… mikä on Sähkömiehen osuus? Onko Tarmon sivuleikkurilla asiassa osansa?
Tärkeässä sivuosassa on kirjassa Tarmon avovaimon poika Max. Hänen kauttaan tuodaan esille some-maailman hektisyys. Kilpailu klikkaajista tubekanavalla on armotonta. Kun omalla kanavalla tulee pohjaton alamäkiluisu, Max alkaa kuvata Sähkömiehen toimintaa nettiin. Kertomus huipentuu tammikuussa järjestettävään suureen ilmastokokoukseen Helsinki Lock-Downiin, jossa Sähkömieskin haluaa sanoa oman sanansa.
Teos oli kevyttä ja helppoa lukea. Ja naurattikin minua, mutta hieman sekavampi ja kiemurtelevampi tämä oli kuin edeltäjänsä Betoniporsas, josta pidin enemmän.
Suosittelen sinulle, jos elämä on mielestäsi liian vakava asia otettavaksi liian vakavasti.
” Tarmo katsoi itseään silmiin. Nyt ois näytön paikka.
Minä olen jääkaupungin kostaja, hiilihorteesta herättäjä, kasvihuoneen kaataja, uuden ajanlaskun airut. Arkkivihollisena ilmastonmuutos.
Jokainen solu, tuma ja synapsi hehkui.
Minä olen Sähkömies. ” s. 75
Sirkka K.
Lukuvinkkeli 