Mustat saapasjalkamiehet veivät Leelon äidin mukanaan, kun olivat ensin sotkeneet koko kodin, heitelleet tavarat rumasti lattialle ja karjuneet äidille ja Leelolle. Ennen auton lavalle kiipeämistään äiti halasi Leeloa ja kehotti häntä olemaan kiltti lapsi, niin äiti tulisi pian takaisin. Leelo ymmärsi, että äiti lähti pois, koska Leelo oli ollut tuhma lapsi. Kiltti lapsi on vaikea olla, mutta saadakseen äidin kotiin Leelo yrittää parhaansa.
Leelo Tungalin omaelämäkerrallisen romaanin alaotsikko on ”Vielä yksi kertomus onnellisesta lapsuudesta”. Tämä on ironiaa – tai sitten ei ole. Pikku Leelolla on kuitenkin paljon hyviä ihmisiä ympärillään: isi ja isovanhemmat, tätejä ja setiä, jotka elävät aikuisten elämää ja puhuvat aikuisten asioista, joita pieni tyttö yrittää seurata ja ymmärtää. Pienen tytön silmin näemme asiat alhaaltapäin, niin mustat miehet kuin isoäidin, tädit ja sedät. Jonotamme kaupan edessä sokerijonossa (yksi kilo henkeä kohti, joten lapsia saatetaan lainata jonottamaan toistakin kertaa naapurin tädin kanssa) ja leikimme isän piilosta löytyneillä porvarien kilpailuista voitetuilla juoksumitaleilla, juuri kun toinen mustista univormumiehistä tulee takaisin ja repii isin kuva-albumista juoksukilpailukuvan, jossa isi marssii sinimustavalkoisten lippujen alla. Mutta kun mies aikoo avata sen albumin, jossa on vauvakuvia Leelosta itsestään – aivan alastomana – pienen tytön mitta on täysi. Hän juoksee pakoon isin luokse koululle hävettävä albumi kainalossaan. Kaikkea ei paljasteta!
Kiltti pitäisi olla, että äiti tulisi takaisin, mutta linja-auton konduktööriltä Leelo saa kilttiäkin paremman sanan: konduktööri varmistaa isältä, että ”toveri lapsi” on alle viisivuotias. Leelosta se on kunnianimi, joka ylentää hänet – ja hän päättää ruveta isona konduktööriksi.
Kirjassa kuunnellaan musiikkia ja lauletaan paljon. Leelo oppii neuvostoradiosta Georg Otsin laulamia venäläisiä kansanlauluja ja iskelmiä viroksi, isän oppilaiden laulamia neuvostolauluja, isän kavereineen laulamia juomalauluja, ja niistäkin täytyisi osata tietää, mitä milloinkin sopii laulaa. Mustille miehille ei pidä laulaa mitään, he vain suuttuvat pahemmin. Koplin sedän luona venäläisiä lauluja saa laulaa vain ulkona, ja silloinkin niin hiljaa, ettei setä häiriinny. Koplin setä kuuntelee radiosta, kuinka setä Sääm lupaa tulla vapauttamaan virolaiset. Neuvostoradion lähetyksistä Leelo tietää, että rapakontakainen herrasväki yrittää panna kapuloita sosialistisen rakennustyön rattaisiin, mutta siitä Koplin setä ei ole kiinnostunut.
Tungal kertoo Leelon näkemästä ja kuulemasta maailmasta Leelon näkökulmasta aikuisille lukijoille, jotka ymmärtävät paljon sellaista, mikä jää kertojaminältä käsittämättä. Maailman mielettömyys käy selvemmäksi, kun tapahtumista kertoo yksinkertaisin sanoin järkevä lapsi, joka hahmottaa näkemäänsä omien kokemustensa perusteella.
Anja Salokanteleen suomennos on hienoa työtä, samoin Heli Laaksosen tekemät runojen ja laulujen käännökset.
Toveri lapsi on kolmas lukemani Viron neuvostoajoista lapsen näkökulmasta kertova kirja. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä ja Ilmar Taskan Pobeda 1946 ovat molemmat omalla tavallaan järkyttäviä ja ehdottomasti lukemisen arvoisia teoksia; suosittelen. Toveri lapsi on ehkä näitä kahta helpompi, vähemmän järkyttävä lukukokemus.
Toveri lapsi on Hyvinkään kirjastoissa sijoitettu luokkaan 86.23, vironkielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka toinen osa, Toveri Lapsi: Samettia ja sahanpurua, ilmestyy syksyllä suomeksi.
Leena Lehto
Lukuvinkkeli 