Hanna Weselius on valokuvataiteilija ja taiteentohtori, joka kirjoitti esikoisromaaninsa Alma! ilmeisen turhautuneena naisten alistuvaan asenteeseen. Sellainen mielikuva minulle tuli, kun luin kirjaa. Toisenlainen näkemys oli Hesarin arvostelijalla, jonka mukaan romaani kertoo naisiin kohdistuvasta raivosta (HS 3.9.2016). Alma! palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla ja Tulenkantaja-palkinnolla.
Keskeinen henkilö tarinassa Alman rinnalla on suomalainen yksinhuoltaja Aino, epävarmuudesta kärsivä nykytaiteilija. Mukana on lastenvalvojana toimiva lakimies, yökerhotanssijatar ja 234 siepattua nigerialaistyttöä. Soppaa sekoittaa 16-vuotias maahanmuuttajapoika Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia. Kuvaavaa Weseliusta on lakimiehen sukupuolen selviäminen vasta pitkään luettuani.
Alma oli Wienissä 1879 syntynyt säveltäjä, joka luopui taiteesta aviomiehensä Gustav Mahlerin vaatimuksesta. Alma ehti olla naimisissa Gustav Mahlerin kanssa yhdeksän vuotta eikä Mahler kohdellut häntä kovin hyvin. Alma tuli jälkipolvien tuntemaksi enemmän kuuluisista rakastajistaan kuin sävellyksistään, vaikka niitä yhä esitetään. Alma!:n lukeminen aiheutti sen, että kiinnostuin näistä Mahlereista. Lueskelin sekä Almasta että Gustavista, enkä sitten enää tiennyt kumpaa olisin enemmän säälinyt.
Suosittelen kirjaa naisille. Vaikka pitäisi olla sukupuolineutraali, en nyt kuitenkaan pysty. Uskon että nimenomaan naisten päässä Weseliuksen teksti herättää elävää tajunnanvirtaa. Joka tapauksessa aiheena on naisen asema ennen ja nyt. Se miten Weselius käsittelee Almaa on kuin nykynaisen moite alistumisesta suurmiehen vaimoksi ja toisten sellaisten rakastajaksi. Muutkin romaanin naiset ovat todella epävarmoja ja/tai hukassa. Teos on sen verran hurja, että mieleen se ainakin jää.
Kirjailijan tyylistä (kuin katsoisi valokuvaa) kertoo esimerkki: ”Kuvan nainen ei ole vielä ihan siinä vaiheessa. Kyllä tätä kaulaa vielä joten kuten näyttelee, ja rakastajakin on hankittu. Mutta leivonnainen, joka tämä nainen tässä kuvassa on, happanee. Leuan linja ei enää ole sileä, vaan siihen on ilmestynyt kaksoisleukaa enteilevä rasvakerros. …musta hattu ei sovi tähän leivonnaiseen. Se ei muistuta mustaa marenkia, koska mustaa marenkia ei ole olemassakaan. …Musta lyijyhattu painaa naisen päätä, junttaa lihonutta kaulaa alas hartioiden väliin, purskauttelee selkänikamien hyytelömäisiä välilevyjä paikoiltaan…”(ss. 78-79). Ainakin tämä nainen menopaussissa ymmärtää tuon tekstin oikein hyvin.
Kirsti Ahlsten
Lukuvinkkeli 