Avainsana-arkisto: elämäkerrat

Leelo Tungal: Toveri lapsi. Suom. Anja Salokannel. Arktinen Banaani 2019.

Mustat saapasjalkamiehet veivät Leelon äidin mukanaan, kun olivat ensin sotkeneet koko kodin, heitelleet tavarat rumasti lattialle ja karjuneet äidille ja Leelolle. Ennen auton lavalle kiipeämistään äiti halasi Leeloa ja kehotti häntä olemaan kiltti lapsi, niin äiti tulisi pian takaisin. Leelo ymmärsi, että äiti lähti pois, koska Leelo oli ollut tuhma lapsi. Kiltti lapsi on vaikea olla, mutta saadakseen äidin kotiin Leelo yrittää parhaansa.

Leelo Tungalin omaelämäkerrallisen romaanin alaotsikko on ”Vielä yksi kertomus onnellisesta lapsuudesta”. Tämä on ironiaa – tai sitten ei ole. Pikku Leelolla on kuitenkin paljon hyviä ihmisiä ympärillään: isi ja isovanhemmat, tätejä ja setiä, jotka elävät aikuisten elämää ja puhuvat aikuisten asioista, joita pieni tyttö yrittää seurata ja ymmärtää. Pienen tytön silmin näemme asiat alhaaltapäin, niin mustat miehet kuin isoäidin, tädit ja sedät. Jonotamme kaupan edessä sokerijonossa (yksi kilo henkeä kohti, joten lapsia saatetaan lainata jonottamaan toistakin kertaa naapurin tädin kanssa) ja leikimme isän piilosta löytyneillä porvarien kilpailuista voitetuilla juoksumitaleilla, juuri kun toinen mustista univormumiehistä tulee takaisin ja repii isin kuva-albumista juoksukilpailukuvan, jossa isi marssii sinimustavalkoisten lippujen alla. Mutta kun mies aikoo avata sen albumin, jossa on vauvakuvia Leelosta itsestään – aivan alastomana – pienen tytön mitta on täysi. Hän juoksee pakoon isin luokse koululle hävettävä albumi kainalossaan. Kaikkea ei paljasteta!

Kiltti pitäisi olla, että äiti tulisi takaisin, mutta linja-auton konduktööriltä Leelo saa kilttiäkin paremman sanan: konduktööri varmistaa isältä, että ”toveri lapsi” on alle viisivuotias. Leelosta se on kunnianimi, joka ylentää hänet – ja hän päättää ruveta isona konduktööriksi.

Kirjassa kuunnellaan musiikkia ja lauletaan paljon. Leelo oppii neuvostoradiosta Georg Otsin laulamia venäläisiä kansanlauluja ja iskelmiä viroksi, isän oppilaiden laulamia neuvostolauluja, isän kavereineen laulamia juomalauluja, ja niistäkin täytyisi osata tietää, mitä milloinkin sopii laulaa. Mustille miehille ei pidä laulaa mitään, he vain suuttuvat pahemmin. Koplin sedän luona venäläisiä lauluja saa laulaa vain ulkona, ja silloinkin niin hiljaa, ettei setä häiriinny. Koplin setä kuuntelee radiosta, kuinka setä Sääm lupaa tulla vapauttamaan virolaiset. Neuvostoradion lähetyksistä Leelo tietää, että rapakontakainen herrasväki yrittää panna kapuloita sosialistisen rakennustyön rattaisiin, mutta siitä Koplin setä ei ole kiinnostunut.

Tungal kertoo Leelon näkemästä ja kuulemasta maailmasta Leelon näkökulmasta aikuisille lukijoille, jotka ymmärtävät paljon sellaista, mikä jää kertojaminältä käsittämättä. Maailman mielettömyys käy selvemmäksi, kun tapahtumista kertoo yksinkertaisin sanoin järkevä lapsi, joka hahmottaa näkemäänsä omien kokemustensa perusteella.

Anja Salokanteleen suomennos on hienoa työtä, samoin Heli Laaksosen tekemät runojen ja laulujen käännökset.

Toveri lapsi on kolmas lukemani Viron neuvostoajoista lapsen näkökulmasta kertova kirja. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä ja Ilmar Taskan Pobeda 1946 ovat molemmat omalla tavallaan järkyttäviä ja ehdottomasti lukemisen arvoisia teoksia; suosittelen. Toveri lapsi on ehkä näitä kahta helpompi, vähemmän järkyttävä lukukokemus.

Toveri lapsi on Hyvinkään kirjastoissa sijoitettu luokkaan 86.23, vironkielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka toinen osa, Toveri Lapsi: Samettia ja sahanpurua, ilmestyy syksyllä suomeksi.

Leena Lehto

Kunnes sanon näkemiin: ilon ja jäähyväisten vuosi

kunnessanon

Kiellettyään asian parin vuoden ajan amerikkalainen toimittaja Susan Spencer-Wendel sai vihdoin kesällä 2011 kuulla sairastavansa ALS-tautia. Kyseessä on parantumaton tauti, joka rappeuttaa lihasten toimintaa ohjaavia liikehermosoluja. Hänellä oli toimittajan työ, jota hän rakasti, ihana mies ja kolme lasta. Hän oli 44-vuotias ja hänellä oli toimintakykyä jäljellä noin vuoden verran.

Susan päätti viettää loppuaikansa iloiten ja luoden muistoja itselleen ja läheisilleen. Hän jätti työnsä ja teki seitsemän elämyksellistä matkaa elämänsä tärkeimpien ihmisten kanssa. Hän mm. kävi parhaan ystävänsä kanssa kylmässä Kanadan Yokonissa ihailemassa revontulia ja vei teini-ikäisen tyttärensä New Yorkiin sovittamaan hääpukua nähdäkseen vilauksen tyttärensä tulevaisuudesta.

Kaikesta kokemastaan Susan Spencer-Wendel kirjoitti tämän kirjan. Loppu-aikoina hän pystyi käyttämään enää toisen kätensä yhtä sormea naputellakseen muistojaan iPhoneensa. Kunnes sanon näkemiin on Susanin viimeinen lahja läheisilleen. Kirjaa lukiessa ei välty surulta, mutta siitä käy hyvin ilmi myös Susanin elämänilo ja huumorintaju. Kirja muistuttaa myös meitä kaikkia siitä, että maailma on parempi, kun asioita katselee iloiselta kantilta.

Suosittelen kirjaa kaikille.

Sari Piironen

Kirjan saatavuus Ratamo-kirjastoissa

23.2. ”Siitä me emme puhu.”

Rakkaudessa erottamattomat
Adorján, Johanna
Otava, 2010

Lokakuussa 1991 iäkäs aviopari tekee kaksoisitsemurhan, mies on sairastunut vakavasti eikä vaimo halua jäädä elämään ilman pitkäaikaista kumppaniaan. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Johanna Adorján haluaa ymmärtää miksi hänen Unkarin juutalaiset, sittemmin tanskalaistuneet isovanhempansa päätyivät ratkaisuunsa.

Kirjassa fakta ja fiktio kulkevat rinnakkain. Toisesta maailmansodasta ja kommunismista selvinneet isovanhemmat eivät koskaan halunneet puhua menneisyydestä, joten Adorján haastattelee heidän ystäviään, tuttaviaan ja sukulaisiaan. Samalla hän muistelee lapsuuttaan ja pohdiskelee identiteettiään. Fiktiota on kuvaus isovanhempien, Istvánin ja Veran, viimeisestä päivästä.

Vaikka elämää suuremmasta rakkaudesta onkin kysymys, tässä kirjassa ei suurilla tunteilla mässäillä. Hieman originellin pariskunnan elämäntarina on kerrottu kaunistelematta, mutta kauniisti, heidän muistoaan kunnioittaen.

Ira Palvanen

Tarkista Rakkaudessa erottamattomat –kirjan saatavuus Ratamossa.

2.1. Toinen hieno kasvutarina Irlannista

Seitsemännen portaan enkeli

McCourt, Frank

Otava, 1997

Seitsemännen portaan enkeli

Vuonna 1997 ilmestynyt Seitsemännen portaan enkeli on katkeransuloinen kasvutarina 1930-40-lukujen Pohjois-Irlannista. Kirja sai Pulitzer -palkinnon, eikä suotta. McCourtin teksti on sarkastista ja monin paikoin hauskaakin, mutta naurun takana piilottelevat kyyneleet. Kirjasta on tehty myös elokuva.

McCourtin muistelmat alkavat New Yorkin Brooklynista vuonna 1934. Laman kouriin ja työttömiksi joutuneet Angela ja Malachy McCourt muuttavat takaisin kotikonnuilleen Irlantiin, mutta vajoavat yhä syvemmälle köyhyyteen. Esikoinen Frank on neljän vanha, ja pikkusisaruksia syntyy ja kuolee tulevina vuosina vinhaa vauhtia.

Nykylukijasta Limerickin olot tuntuvat uskomattomilta, mutta McCourt vakuuttaa, että joka sana on totta. Jatkuvasta kosteudesta, köyhyydestä, lavantaudista, keuhkotautiin kuolevasta ensirakastetusta ja katolilaisesta kaksinaismoraalista huolimatta Frank selviää läpi poikavuosiensa. Musta huumori kukkii, ja se lienee ollutkin tärkeä selviytymiskeino Frankille ja hänen kohtalontovereilleen. Myöhempiä elämänvaiheitaan McCourt on selvittänyt jatko-osissa Amerikan ihmemaa ja Liitupölyä. 

Katja Valjakka

Kirjan saatavuus Hyvinkään kirjastoissa