Meillä kirjaston Kirjavirkut-lukupiirissä on tapana joka kevät lukea uusin Finlandia-palkittu kaunokirja, joten tällä kertaa on vuorossa Pajtim Statovcin Bolla. Sen piti olla tämän viikon tiistain keskustelun aihe, mutta nyt, kun kaikki kirjaston tapahtumat on peruttu, siirrymme virtuaalilukupiiriin.
Bolla on balkanilaisessa kansanperinteessä myyttinen pimeässä luolassa asuva metsäläinen, joka ilmestyy vain kerran vuodessa ulos päivänvaloon. ”Yksi onnellinen päivä riittää sille.” Kirja kertoo kahdesta balkanilaisesta miehestä, serbistä ja Kosovon albaanista, rakastavaisista, jotka kokevat lyhyen onnellisen ajan ja sen jälkeen eron ja hajoamisen, kumpikin omalla tahollaan eri tavoin. Balkanin sodan kauhut, pakolaisuus ja elämä vieraassa kulttuurissa ja toisaalta oman kulttuurin vaatimukset tekevät tuhojaan miesten elämässä.
Bolla on rankkaa luettavaa. Kirjailija itse on sanonut sen oikeastaan olevan kirja toivosta ja onnellisuudesta, mutta hirveän paljon hirveyttä siinä on, ennen kuin viimeisten sivujen jonkinlaiseen tyyntymiseen tai tyytymiseen päästään. Statovcin ei missään tapauksessa voi sanoa mässäilevän kauhulla: pahoja asioita tapahtuu, raiskauksia, joukkomurhia, perheväkivaltaa, mutta Bolla ei varsinaisesti ole kirja kauheuksista. Ehkä se on kirja kauheuksien vaikutuksista yksittäisten ihmisten elämään: Suomeen pakenevan Arsimin ja hänen vaimonsa Ajshen ja heidän lastensa ja toisaalta sotien keskelle jäävän Milosin elämään.
Minun on yleensä vaikea lukea kirjaa, jonka yhdestäkään henkilöstä ei voi pitää. Bollan Arsim ei ole kiva ihminen: hän hakkaa vaimoaan ja hänen lapsensa pelkäävät häntä, hän joutuu Suomessa vankilaan alaikäisen hyväksikäytöstä, hän ei ole kunnon ihminen. Ajshe tuntuu siedettävämmältä, mutta hän ei ole päähenkilö, lukija ei pääse hänen sisäänsä eikä tiedä, mitä hän oikein ajattelee. Milos taas hajoaa kokonaan, hän on tehnyt niin hirvittäviä tekoja, että hänellä ei ole jäljellä muuta kuin sen yhden lyhyen onnellisen ajan muisto. Statovci kirjoittaa niin hienosti, hänen kielenkäyttönsä on niin huomaamattoman taidokasta, että hän vetää lukijan mukaansa henkilöiden epämiellyttävyydestä huolimatta. Ja lopussa voimme tuntea säälin lisäksi toivoa, että edes Arsim ja Ajshe saavat elämänsä järjestykseen, toinen Kosovoon palautettuna, toinen Suomessa maahanmuuttajana.
Pajtem Statovcin perhe pakeni Suomeen hänen ollessaan kaksivuotias. Hänellä ei ole mitään muistoja elämästä Kosovossa, mutta silti häntä on aina pidetty täällä vieraana. Jo hänen ensimmäinen kirjansa Kissani Jugoslavia kertoi muukalaisuudesta, ihmisestä, joka ei tunne kuuluvansa ja jonka ei anneta kuulua sinne eikä tänne. Statovci kirjoittaa epätäydellisistä ihmisistä, joiden kokemat lyhyet onnen hetket katoavat nopeasti ja jättävät vain ikuisen kaipuun.
Mitä mieltä sinä olet? Keskustellaan täällä, kun emme nyt voi tavata kasvokkain!
Lisää arviointeja mm. näitten linkkien takana:
http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2019/08/pajtim-statovci-bolla.html
https://kirjaluotsi.fi/pajtim-statovci-bolla/
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/02/pajtim-statovci-bolla.html
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006322646.html
https://kirjanmerkkina.blogspot.com/2020/03/pajtim-statovci-bolla.html
Leena Lehto
Lukuvinkkeli 