Alice Munron Jupiterin kuut –novellikokoelman alkuteos on julkaistu jo vuonna 1982, joten kokoelma kuuluu nk. alkutuotantoon. Munron kertomuksissa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnitsemassa omaa elämää ja tunteita. Novellien ihmiskuva ei ole romanttinen. Esimerkkinä novellin Prue nimihenkilö on illallisella rakastajansa Gordonin luona, kun ovikello soi, ja ovesta ilmestyvä nainen lyö Gordonia viikonloppulaukullaan. Episodin jälkeen Gordon kertoo rakastavansa laukulla lyönyttä naista, mutta haluaisi silti mennä Pruen kanssa naimisiin sitten muutaman vuoden päästä, kun rakkaus on ohi.
Munron kertomuksissa ei elämä ole ruusuilla tanssimista, mutta hän asettelee sanat lempeään huumoriin. Lukijaa hymyilyttää hupsut mutta kuitenkin rakastettavat ihmishahmot. Tekstin lukeminen on kuin keskustelisin elämästä viisaan naisen kanssa. Arkiset asiat, elämän outous ja näennäisen merkityksettömät asiat tulevat uuteen valoon paljastaen samalla paljon ihmisyydestä.
Kiinnostavaa olisi lukea enemmän kirjailijan elämästä. Esimerkiksi novellissa Kalkkunasesonki hän kertoo elävästi kalkkunoiden teurastuksesta, ja ihmettelin kovin miten nyt noin yksityiskohtaista kuvausta: ”…Selkärangan hän katkaisi keritsimillä. Rouskis, rouskis, hän sanoi lempeästi. Pistäpä nyt kätesi sisään. Minä pistin. Syvällä kalkkunan sisälmyksissä oli hyytävä kylmyys. Varo Luunsiruja. Minun oli irrotettava varovasti lihaa yhdistävät kalvot. Hupsista keikkaa, Herb käänsi linnun ja taivutti sen jalat. Polvet yhteen, Brownin muori. Kas näin. Hän otti painavan veitsen, asetti sen polvilumpiolle ja rusautti koivet irti.” (ss. 86-87). Myöhemmin sain lukea, että Munron isä oli jossain vaiheessa kalkkunafarmari.
Alice Munro ei koskaan ole ollut paljon julkisuudessa, mutta ei varsinkaan viime vuosina, vaikka hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2013. Englanninkielinen wikipedia kertoo, että hän on sairastanut syöpää ja on kokonaan vetäytynyt julkisuudesta.
Toivottavasti Munron elämäkerta, jonka Sheila-tytär on kirjoittanut, vielä suomennetaan.
Jupiterin kuut on hyvä, mutta ei mielestäni kirjailijan paras teos. Olisiko kirjailijan kynä terävöitynyt vuosien varrella? Munron uudemmissa teoksissa lyhytproosan vallankumous näkyy tavalla, jolle tuskin löytyy vertaista. Suosittelen!
Kirsti Ahlsten
Lukuvinkkeli 