SYYSUUTUUTTA ODOTELLESSA: Virpi Pöyhönen: Doe (WSOY, 2015) Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä : Fintiaanien mailla (WSOY, 2016)

 

Odottelen kärsimättömänä Katja Ketun syysuutuutta Rose on poissa. Ennakkotietojen mukaan kirja julkaistaan lokakuun puolivälissä. Se kertoo omia juuriaan etsivästä Lempistä ja hänen perheestään Minnesotan intiaanireservaatissa. Lempi on fintiaani. Hänen isänsä on suomalainen Ettu ja äiti ojibwa-intiaani. WSOY:n ennakkomainoksen mukaan Kettu tavoittaa kirjassaan taitavasti meissä kaikissa asuvan rakkauden kaipuun ja halun löytää tien toistemme luo. Tämän uskon. Voi kirja, ilmesty pian!

Odotuksen ikävää helpottamaan kaivoin kirjahyllystä esiin kaksi kirjaa. Toinen on Virpi Pöyhösen Doe (WSOY, 2015) ja toinen Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän tekemä Fintiaanien mailla (WSOY, 2016). Doen lukemisesta on kulunut aikaa jo muutama vuosi, mutta sen jättämä jälki ei ole haihtunut. Doe on jumalanhylkäämä kaupunki jossain Ameriikan mailla. Voin kuvitella viuhuvan preeriatuulen, hiekan ja risupallot kierimässä pitkin aavaa lakeutta. Patty Jonesilla on kuusi poikaa ja tytär Mary. Kirjan keskiössä on äiti Patty ja tytär Mary. Eräänä päivänä 14-vuotias Mary katoaa. Miksi? Tytärtään etsiessään äiti palaa mielessään omaan nuoruuteensa, ja vanhempiensa tarinaan, jota raotetaan lukijalle limittäin muun kerronnan ohessa. Kirjassa on viitteitä siihen, että Pattyn isä on suomalainen merimies ja äiti intiaani White Buffalon reservaatista, jossa Doen kaupunki sijaitsee. Maryn ja Pattyn tarina on koskettava. Se kertoo meille, että aina on toivoa, jos on olemassa edes yksi ainoa ihminen joka välittää.

Fintiaanien mailla teosta varten kirjan tekijät kiersivät Minnesotan, Michiganin ja Wisconsinin alueella. He keräsivät tarinoita, kuvasivat kohtaloita, tallensivat dokumentteja suomalaisista siirtolaisista ja fintiaaneista, ojibwojen ja suomalaisten jälkeläisistä, joita alueella asuu. Kirja on upea yhdistelmä siirtolaisuuden historiaa ja näkemys alkuperäiskansojen kamppailusta tämän päivän Amerikassa. Meeri Koutaniemen kuvat puhuttelevat aidosti katsojaa, Ketun ja Seppälän tekstit avaavat ymmärrystä.

Teos on myös selviytymistarina, kuten Pöyhösen romaani Doe. Ja samaa varmasti on Rose on poissa –kirjakin.

Siis, ilmesty pian!

Sirkka Kontiainen

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti Teos 2017

Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti myönnettiin tämän vuoden Runeberg-palkinto. Romaanin päähenkilö Mona on ylisukupolvisen puhumattomuuden ja kosketusvajeen uhri. Monan äiti ei ole kohdannut tai edes koskettanut lastaan. Monasta on kasvanut pahoin traumatisoinut aikuinen, joka on nyt itsekin äiti. Mona on työssä yrityksessä, jossa pomo on harvinaisen ymmärtäväinen. Hän antaa Monan kyyhöttää pimeässä varastossa, kun on oikein vaikeaa (varastohyllyn laatikoiden puristuksessa on turva).

Kokeellinen ja tarinankerronnaltaan hyvin kärjistetty romaani vie Monan ja samalla myös lukijan näyttämölle, jossa hän kohtaa edesmenneen äitinsä. Välillä näyttämölle ilmaantuu kohtauksia Monan nykyisen perheen luona. Lukijan ei ole ihan helppo päästä mukaan vimmaiseen ja vihaiseen monologiin tai keskusteluun kuolleen äidin kanssa. Kannattaa olla sitkeä, ja tutkia lukiessa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.

Monan elämä on itse asiassa jatkuvaa hätätilaa. Mutta onko loppua kohden nähtävissä toivoa tai ainakin ymmärrystä? Mielikuvitus auttaa palaamaan lapsuuteen, jossa menneisyyttä voi korjata rakentamalla elämälleen uutta tarinaa:

Mona käy näyttämöllä makaamaan äidin viereen paareille, ja kuvitelmia alkaa syntyä. ”Sun äiti olis pitäny olla täällä. Tää on tila jossa ei vielä oo muita ku äiti ja lapsi…” (s.184). Jossain vaiheessa äiti ei ole enää jännittynyt, ja Monakin alkaa päästää irti: Että mä oon sellanen jolle voi tehdä mitä vaan. Mä lopetin siihen uskomisen.

Irtipäästämisen vaikeus liittyy lapsen joustavaan rakastamisen taitoon. Niemi kuvaa sen hienosti: ”Jos mä irrotan sut sana kerrallaan musta, eikä mitään jää jäljelle, eikä mikään kasva tilalle. Se olis ero, lopullinen ero. Ku tää on kuitenki rakastamisen muoto. Lapsi rakastaa näin.” (S. 198).

Ei ole itselläni hirveästi Monan tarinaan henkilökohtaista kosketuspintaa. Toki meillä kaikilla on kokemuksia ohittamisesta ja vähättelystä. Tyypillisesti tiedämme häpeän synnystä ja äitiyden vaikeudesta, kun mikään ei menekään niin kuin oli ajatellut. Niemen tarinassa viitataan kuitenkin todella syvältä haavoittavaan lapsen kohteluun. Toisaalta henkilökohtaisesti minusta tuntuu kuin Marjo Niemi olisi tehnyt ajatusleikin mielikuvituksen voimasta, jossa ei tavoitteena olekaan realistisuus tai totuudenmukaisuus (esim. jostain tietystä sairaudesta).

Suosittelen kirjan loppuun asti lukemista, ja kehun myös kieltä, vaikka puhekielisyys voi ensin tuntua raskaalta. Kirjan nimi ja kansikin ovat hyviä!

 

Kirsti Ahlsten

Pirjo Hassinen: Kalmari (Otava 2016)

Kalmari on rinnakkaisteos muutama vuosi sitten julkaistulle romaanille Popula. Romaaneja yhdistää sivuhenkilö, Jukka Kalmari, mutta kyseessä ovat täysin itsenäiset teokset.

Tämän päivän Suomeen sijoittuvassa Kalmarissa populistijohtajan ja ministerin nuoruudenaikainen päiväkirja joutuu vääriin käsiin. Löytäjä on Kaius Karvio, perinnön turvin elelevä vapaaherra, joka inhoaa populistijohtaja Jukka Kalmaria. Päiväkirjan löytäneen Kaiuksen mielestä kansan pitää saada tietää, mikä kiihottajarasisti on miehiään, mitä kauheaa hän on tehnyt. Kaius alkaa ex-vaimonsa Katjan kanssa suunnitella kirjaprojektia, jonka tarkoitus olisi kirjan ilmestyttyä kaataa Kalmari ministerin pallilta. Mukaan värvätään motiiveiltaan epämääräinen toimittaja, jonka työtä muut kaksi ohjaavat. Näistä kolmesta Katja herää ensimmäisenä ajatukseen, onko sittenkään viha suvaitsemattomia kohtaan sen oikeutetumpaa kuin joidenkin viha toista ihmisryhmää kohtaan. Tästä oivalluksesta alkaa muutos, ennalta arvaamattomin seurauksin. Sivujuonteena romaanissa kulkee päähenkilöiden yksityiselämän ihmissuhteet, jotka eivät nekään ole ihan terveellä pohjalla.

Pirjo Hassinen kirjoittaa kriittistä aikalaisproosaa. Hän on kirjoittanut siitä mikä häntä erityisesti vaivaa: vihasta, ja siitä miten vihalla on taipumus levitä! Hassinen tuntuu sanovan, että kukaan ei ole puhdas ja oikeamielinen vaan jokaisella meillä on omat pimeät motiivimme ja vihan kohteemme. Vaikka aihe on rankka ja ajankohtainen, henkilöhahmojen kautta tarinassa on huumoria, joka keventää lukunautintoa.

Minuun kirjan sanoma kolahti, vaikka Hassinen ei säästä ketään. Hän on jossain haastattelussa tunnustanut tunnistavansa itsessäänkin ”vihaajien vihaajan”. Pirjo Hassinen on ollut neljä kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana, ja henkilökohtaisesti olisin hänelle yhden voiton jo suonut. Tosin olen ehkä jäävi suosittelija, kun vain satun pitämään Pirjo Hassisen tyylistä.

Kirsti Ahlsten

 

Kesäisiin lukuhetkiin suolantuoksuista merta ja kartanoelämää

Milla Keränen: Kapteeni (Gummerus, 2016)

Mikaela Strömberg: Sophie. (Schildts & Söderströms, 2015)

Umpimähkään nämä kaksi romaania etsiytyivät käsiini. Ne houkuttivat, niistä huokui menneen maailman tuoksua. Milla Keräsen ”Kapteeni ” vie lukijansa suolaisenmakuiselle 1700-luvulle purjelaivojen, pönäköiden porvareiden ja laivanvarustajien maailmaan. Mikaela Strömbergin ”Sophie” liikuttaa meitä 1800-luvun Pietarin keisarillisissa salongeissa ja Itä-Uudenmaan köyhemmissä kartanoissa. Molemmat liikuttavat mielikuvitusta ja viihdyttävät. Molemmat kirjat ovat varmasti vaatineet kirjoittajiltaan paljon taustatyötä ja perehtymistä aikakauteen.  Ja molemmat ovat onnistuneet.

Mikaela Strömberg kertoo kirjassaan Sophie von Behsen (1828-1886) tarinan. Hurmaava, nuoruudessa ailahtelevainen Sophie naitetaan Pietarissa hollantilaiselle kauppiaalle, joka osoittautuu melkoiseksi seikkailijaksi. Jotta suuremmilta katastrofeilta vältytään nuoripari muuttaa syrjäiseen Suomeen ja viettää siellä vaihtelevalla menestyksellä kartanonelämää. Perhe kasvaa, vuodet kuluvat. Ihmisen luonto ei vain muutu….

Milla Keräsen Kapteenissa kerrotaan Johanin ja Gretan rakkaustarina.  Johan on jo pikkupoikana saanut lempinimen Kapteeni. Niin hän rakastaa laivoja ja merenkulkua.  Purjehtiessaan maailman merillä hän kaipaa Gretansa luokse Porvooseen.  Kauppapuodissa Suomessa ikävä kaihertaa takaisin merelle. Merenkulkijain kutsu on vahva. Kumman kutsu on voimakkaampi?  Meren vai vaimon?

Näiden kirjojen inspiroimana voisi tehdä kesäretken vanhaan Porvooseen tai Loviisaan.  Niin aidosti herää suomalainen mennyt maailma kirjoissa eloon. Strömbergin kirjan luvut ovat lyhyitä ja hyvin  informatiivisia. Niihin kätkeytyy paljon huumoria ja piikittelyä kohtalolle.  Keräsen kerronnassa tempo on levollisempaa, lukijalle jää enemmän aikaa viivähtää niin Warringtonin kannella kuin Tammisaaren kallioilla. Länsi-Uudellamaallakin kuljetaan, kirjan tapahtumapaikat  vaihtelevat ripeään tahtiin, mikä miellyttää nojatuolimatkailijaa.

Hyviä kesäisiä lukuhetkiä!

Sirkka K.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY 2016 )

     Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet sijoittuu nimensä mukaan eri puolille Eurooppaa. Romaanissa lähimenneisyyden käänteet ja tavallisten ihmisten arki risteävät toisiaan. Se kertoo tarinoita ihmisistä, jotka kytkeytyvät toisiinsa paikallisesti ja/tai ajallisesti. Mukana on niin Itä-Euroopan suuri muutos 80-luvun alusta 90-luvun taitteen Berliinin muurin murtumiseen, idän ja lännen asukkaiden mahdollisuuksien ääripäät, kuin myös nykymaailman viestintätekninen myllerrys ja sen mahdollistama ihmisten raaka hyväksikäyttö.

Emma Puikkosen episodiromaanissa jokaiseen kohtaukseen sisältyy jotain yllättävää, odottamatonta, mikä saa todellisuuden näyttämään toiselta. Yllätyksellisyys kestää loppuun asti eikä tule lainkaan tunnetta ”mä niiin tiesin tämän”. Kirjan jokaisella henkilöllä on myös oma ääni, joka näkyy tekstin tasolla hienosti. Lukijaa saattaa ajassa hyppely hämmentää, mutta toisaalta ratkaisu on ymmärrettävä, kun episodeissa henkilöiden eri ajanjaksoihin liittyvät tarinat risteävät toisiaan. Uutta tämä tekniikka ei ole, jo modernismin pioneerin Virginia Woolfin v. 1925 ilmestyneessä romaanissa Mrs Dalloway on keskeistä liike, sekä ajassa että paikassa.

Romaanin maailma on hyvin rinnastettavissa nykymaailman myllerrykseen pakolaisvirtoineen. Luin kirjan loppuun junamatkalla Helsingistä Hyvinkäälle, ja keskittyessäni olin ajaa asemani ohi. Helsingin kaduilla näkemäni sopi jotenkin NIIIN tuon kirjan maailmaan. Helsingin keskustan läpi kävellessä silmilleni hyppäsi monin tavoin nykymaailman ääripäät. Yhtenä kuvana mieleen jäi näky, missä Ekbergin kahvilan terassilla istuvan sikaria polttavan pukumiehen lähellä maassa istui molemmin puolin kerjäläinen kuppeineen.

Romaani ei ole masentava, vaikka asiat ovat rankkoja. Esimerkiksi vaikean halvauksen takia petipotilaaksi jäänyt Johannes yrittää parhaansa, mutta ei erikoisen näkijänkyvyn saaneena aina oikein ole läsnä perheelleen. Puolison pinnan kiristyttyä räjähdykseen asti Johannes lopulta pystyy pukemaan kykynsä sanoiksi, ja he molemmat saavat rauhan. Puikkonen kirjoittaa koskettavasti ihmisistä lähihistorian melskeissä, ja episodit kohtaavat hienosti lopussa.  Pidin erityisesti romaanin lopusta, joka nostaa esiin nuoret vaihtoehtoisen tulevaisuuden toimijoina. Sillä meillä on aina toivo nuorissa tästä kamalasta maailmasta huolimatta!

Kirsti Ahlsten