TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä (2021)

Aina välillä tulee niitä kirjoja, jotka saavat muistamaan miksi rakastan lukemista. TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä oli sellainen kirja. Ihanan kummallinen, auringonpaisteinen ja ehdottomasti positiivinen lukukokemus. Tämän jälkeen voi uskoa taas vähän parempaan maailmaan.

Sosiaalityöntekijä Linus Baker Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolta saa huippusalaisen tehtävän. Hänen pitää lähteä 4 viikoksi Marsyasin saarelle tutkimaan siellä olevaa orpokotia. Tämä orpokoti on pidetty maailmalta salassa, sillä maailmaa riivaa suvaitsemattomuus. Yliluonnollisilla ihmisillä ei aina ole ihan helppoa. Linus saa kauhukseen tietää vasta määränpäässä millaisesta orpokodista on kyse. Orpokodissa asuu kuusi lasta: maahinen, metsänhenki, traakki, tunnistamaton vihreä limaotus, ihmissylikoira ja Antikristus. Linus on hieman huolissaan omasta turvallisuudestaan.

Mitä Linus kokee ja näkee orpokodissa? Pian on myös selvää, että sosiaalivirastolla on omat tarkoitusperänsä orpokodin suhteen, mutta onko se kuitenkaan lasten parhaaksi?

Silja

Mikko-Pekka Heikkinen: Sähkömies (Johnny Kniga, 2020)

Olen kaipaillut ja huhuillut moneen otteeseen suuren suomalaisen humoristin perään. Kuka voisi sitoa vyötäisilleen Arto Paasilinnan vyön tai kantaa Veikko Huovisen viittaa harteillaan. Oletan, että Paasilinna käytti vyötä eikä henkseleitä, Huovisesta en kyllä tiedä käyttikö hän viittaa vai ei. Miten tahansa, he kumpikin ovat syöpyneet syvälle suomalaisten mieliin armoitettuina tarinankertojina ja hupailun mestareina. Sanan säilä iski terävänä kiperiinkin ja tärkeisiin aiheisiin.

Mikko-Pekka Heikkinen on ilahduttanut lukijoita jo useamman vuoden omintakeisella huumorillaan. Tämän kainuulaistaustaisen, nykyään Hesarin toimittajana työskentelevän prosaistin ensimmäinen teos on 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina. Teoksen novelleissa on vinksahtanutta huumoria ja absurdeja elämäntilanteita.  Useammankin novellin aiheet ja teemat ovat heränneet ja jalostuneet eteenpäin myöhemmin julkaistuissa romaaneissa Terveiset Kutturasta (2012), Jääräpää (2014), Poromafia (2016) ja Betoniporsas (2018).

Tänä syksynä Heikkinen herätti sitten henkiin Sähkömiehen. Mietiskelin kirjaa lukiessani, että onkohan Heikkisella itsellään tai hänen lähipiirissään lapsia, joille luetaan Kapteeni Kalsaria ja Megajätkää tai sitten hän on vain itse lapsuudesta asti (kuten moni muukin) fanittanut Batmania, Teräsmiestä tai jotakin muuta trikoisiin ja viittaan pukeutuvaa supersankaria.

Sähkömies on sähköasentaja Tarmo Kaski. Aivan tavallinen uusperheen isä – tai ainakin niin voisi sivustaseuraaja luulla arkisena loppuvuoden harmaana päivänä. Yöaikaan Tarmo pukeutuu naamioasuun ja tolppakenkiin ja kiipeilee rakennusten katoilla, bensa-asemilla ja sähkövoimaloissa aiheuttaen sähkökatkoksia ja kaaosta. Hän haluaa hidastaa ilmastonmuutosta sabotoimalla energiasyöppöjä laitoksia.

Joulun alla Helsinki joutuu useita päiviä kestävän jäämyrskyn kouriin. Asuinalue yksi toisensa jälkeen pimene… mikä on Sähkömiehen osuus? Onko Tarmon sivuleikkurilla asiassa osansa?

Tärkeässä sivuosassa on kirjassa Tarmon avovaimon poika Max. Hänen kauttaan tuodaan esille some-maailman hektisyys. Kilpailu klikkaajista tubekanavalla on armotonta. Kun omalla kanavalla tulee pohjaton alamäkiluisu, Max alkaa kuvata Sähkömiehen toimintaa nettiin. Kertomus huipentuu tammikuussa järjestettävään suureen ilmastokokoukseen Helsinki Lock-Downiin, jossa Sähkömieskin haluaa sanoa oman sanansa.

Teos oli kevyttä ja helppoa lukea. Ja naurattikin minua, mutta hieman sekavampi ja kiemurtelevampi  tämä oli kuin edeltäjänsä Betoniporsas, josta pidin enemmän.

Suosittelen sinulle, jos elämä on mielestäsi liian vakava asia otettavaksi liian vakavasti.

              ” Tarmo katsoi itseään silmiin. Nyt ois näytön paikka.

                  Minä olen jääkaupungin kostaja, hiilihorteesta herättäjä, kasvihuoneen kaataja, uuden ajanlaskun airut. Arkkivihollisena ilmastonmuutos.

                 Jokainen solu, tuma ja synapsi hehkui.

                 Minä olen Sähkömies. ”        s. 75

Sirkka K.

Maja Lunde: Mehiläisten historia. (Tammi 2015)

Norjassa kirjakauppiaat valitsivat Maja Lunden Mehiläisten historian vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. Mehiläisten historia on ensimmäinen osa Maja Lunden ilmastokvartetista. Toisesta ilmastokvartetin osasta Sininen on tänne blogiin kirjoittanut aiemmin Sirkka.  

Mehiläisten historia kertoo mehiläisten häviämisestä ja siitä, kuinka dramaattisesti se vaikuttaa luontoon. Siinä kerrotaan kolmen eri aikakausina eläneen ihmisen tarinaa ja ennen kaikkea tarinaa mehiläisten katoamisesta ja siitä mitä se aiheuttaa ihmiskunnalle ja luonnolle. 

Taon tarina kertoo siitä, kun mehiläiset ovat kadonneet ja ruoka on loppumassa 3000-luvun kynnyksellä Kiinassa.  Taon ja hänen miehensä Kuanin työ on pölyttää hedelmäpuita käsin, kuten useimpien muiden kyläläisten. Kolmihenkisen Taon, Kuanin ja kolmivuotiaan Wei-Wenin elämä on kovaa, mutta Wei-Wenin äidin Taon toivo on Wei-Wenissä. 

Williamin tarina puolestaan sijoittuu 1850-luvun Englantiin. William on luonnontieteilijä, joka on kiinnostunut mehiläisistä. Epäonnistumiset ovat kuitenkin ajanet hänet sängynpohjalle läheiset ihmiset ovat heittäneet toivonsa, että hän koskaan enää nousisi sieltä. Kuitenkin eräs asia saa hänet innostumaan ja lähtemään liikkeelle. 

Georgen tarina sijoittuu Yhdysvaltain Ohioon, alkaen vuodesta 2007. George pitää mehiläisfarmia ja yrittää sinnitellä perinteisin menetelmin, rakentamalla itse mehiläispesänsä. Georgen aikakaudella mehiläiskato on jo tosiasia, mutta hän sinnittelee jääräpäisesti eteenpäin. Vaakalaudalla tuntuu jo olevan niin avioliitto kuin suhde omaan poikaankin. 

Vaikka kirja on synkkä, siinä on kuitenkin tarpeeksi toivon pilkahduksia ja jännitystä, jotta sen jaksoi lukea. Kuvaukset mehiläisten kasvatuksesta ja mehiläiskadon syistä olivat mielenkiintoisia. Mehiläiskadon lisäksi kirjassa oli paljon kuvausta sukupolvien välisestä kuilusta. Kaikki päähenkilöt lastasivat paljon odotuksia omille lapsilleen. Sitäkin tarinaa oli kiinnostava seurata, vaikkakin kolme tarinaa tuntuivat jossain kohdin sen osalta hieman kliseisiltä. 

Meidän kirjastossamme kirja on sijoitettu tieteiskirjallisuuteen (hyllypaikka 84.2 skifi), mutta sitä ei kannata säikähtää, vaikkei olisikaan erityisesti skifin ystävä. Myös Risto Isomäen kirjoista pitävät: tämä kannattaa lukea! 

Mehiläisten historia oli kirja, jota luin yhtä matkaa mieheni kanssa. Pidimme siitä molemmat. Tällä tavalla en aiemmin olekaan lukenut yhtään kirjaa. Molemmilla oli omat niteet ja välillä keskustelimme kirjasta. Näin kirjan sisältö oli tuoreessa muistissa ja siitä pystyi keskustelemaan heti. Voin kyllä lämpimästi suositella tällaista lukutapaa, jos vaan kirjalliset mieltymykset tarpeeksi kohtaavat. 

Katja P. 

Leelo Tungal: Toveri lapsi. Suom. Anja Salokannel. Arktinen Banaani 2019.

Mustat saapasjalkamiehet veivät Leelon äidin mukanaan, kun olivat ensin sotkeneet koko kodin, heitelleet tavarat rumasti lattialle ja karjuneet äidille ja Leelolle. Ennen auton lavalle kiipeämistään äiti halasi Leeloa ja kehotti häntä olemaan kiltti lapsi, niin äiti tulisi pian takaisin. Leelo ymmärsi, että äiti lähti pois, koska Leelo oli ollut tuhma lapsi. Kiltti lapsi on vaikea olla, mutta saadakseen äidin kotiin Leelo yrittää parhaansa.

Leelo Tungalin omaelämäkerrallisen romaanin alaotsikko on ”Vielä yksi kertomus onnellisesta lapsuudesta”. Tämä on ironiaa – tai sitten ei ole. Pikku Leelolla on kuitenkin paljon hyviä ihmisiä ympärillään: isi ja isovanhemmat, tätejä ja setiä, jotka elävät aikuisten elämää ja puhuvat aikuisten asioista, joita pieni tyttö yrittää seurata ja ymmärtää. Pienen tytön silmin näemme asiat alhaaltapäin, niin mustat miehet kuin isoäidin, tädit ja sedät. Jonotamme kaupan edessä sokerijonossa (yksi kilo henkeä kohti, joten lapsia saatetaan lainata jonottamaan toistakin kertaa naapurin tädin kanssa) ja leikimme isän piilosta löytyneillä porvarien kilpailuista voitetuilla juoksumitaleilla, juuri kun toinen mustista univormumiehistä tulee takaisin ja repii isin kuva-albumista juoksukilpailukuvan, jossa isi marssii sinimustavalkoisten lippujen alla. Mutta kun mies aikoo avata sen albumin, jossa on vauvakuvia Leelosta itsestään – aivan alastomana – pienen tytön mitta on täysi. Hän juoksee pakoon isin luokse koululle hävettävä albumi kainalossaan. Kaikkea ei paljasteta!

Kiltti pitäisi olla, että äiti tulisi takaisin, mutta linja-auton konduktööriltä Leelo saa kilttiäkin paremman sanan: konduktööri varmistaa isältä, että ”toveri lapsi” on alle viisivuotias. Leelosta se on kunnianimi, joka ylentää hänet – ja hän päättää ruveta isona konduktööriksi.

Kirjassa kuunnellaan musiikkia ja lauletaan paljon. Leelo oppii neuvostoradiosta Georg Otsin laulamia venäläisiä kansanlauluja ja iskelmiä viroksi, isän oppilaiden laulamia neuvostolauluja, isän kavereineen laulamia juomalauluja, ja niistäkin täytyisi osata tietää, mitä milloinkin sopii laulaa. Mustille miehille ei pidä laulaa mitään, he vain suuttuvat pahemmin. Koplin sedän luona venäläisiä lauluja saa laulaa vain ulkona, ja silloinkin niin hiljaa, ettei setä häiriinny. Koplin setä kuuntelee radiosta, kuinka setä Sääm lupaa tulla vapauttamaan virolaiset. Neuvostoradion lähetyksistä Leelo tietää, että rapakontakainen herrasväki yrittää panna kapuloita sosialistisen rakennustyön rattaisiin, mutta siitä Koplin setä ei ole kiinnostunut.

Tungal kertoo Leelon näkemästä ja kuulemasta maailmasta Leelon näkökulmasta aikuisille lukijoille, jotka ymmärtävät paljon sellaista, mikä jää kertojaminältä käsittämättä. Maailman mielettömyys käy selvemmäksi, kun tapahtumista kertoo yksinkertaisin sanoin järkevä lapsi, joka hahmottaa näkemäänsä omien kokemustensa perusteella.

Anja Salokanteleen suomennos on hienoa työtä, samoin Heli Laaksosen tekemät runojen ja laulujen käännökset.

Toveri lapsi on kolmas lukemani Viron neuvostoajoista lapsen näkökulmasta kertova kirja. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä ja Ilmar Taskan Pobeda 1946 ovat molemmat omalla tavallaan järkyttäviä ja ehdottomasti lukemisen arvoisia teoksia; suosittelen. Toveri lapsi on ehkä näitä kahta helpompi, vähemmän järkyttävä lukukokemus.

Toveri lapsi on Hyvinkään kirjastoissa sijoitettu luokkaan 86.23, vironkielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka toinen osa, Toveri Lapsi: Samettia ja sahanpurua, ilmestyy syksyllä suomeksi.

Leena Lehto

Ayòbámi Adébáyò : Älä mene pois, Atena 2018.

Luin muutama viikko sitten nigerialaisen Ayòbámi Adébáyòn kirjan Älä mene pois. Teos on hyvin vahva kertomus nuoren naisen kasvusta vahvaksi ja itseensä uskovaksi naiseksi. Naiseksi, jonka ei tarvitse pyydellä keneltäkään anteeksi eikä selitellä muille omia valintojaan.  Kirja on myös koskettava kuvaus avioliitosta, jossa murenee luottamus kumppaniin. Samalla on myös vaarassa murentua usko omaan itseen, tulevaisuuteen ja kaikkeen siihen mikä on merkityksellistä elämässä.

Kirjan tarina sijoittuu 1980- ja 1990- lukujen Nigeriaan. Yhteiskunta on poliittisesti haavoittuvainen ja sekasortoinen. Eri poliittiset ryhmittymät taistelevat keskenään, maa on sisällissodassa jopa ajoittain.  Väkivaltaiset aseelliset ryhmittymät terrorisoivat tavallisia ihmisiä, mikään ei ole varmaa.

Kirjan päähenkilö Yehide on nuori yliopistossa kouluttautunut nainen, joka pitää omaa hiussalonkia. Hän on letityksen mestari ja tuhattaituri.  Eräänä päivänä Yehiden jalkojen alta vedetään matto. Sisään kotiin astuu yksi hänen äideistään Iya Martha ja aviomiehen setä Baba Lola. Heillä on tärkeää asiaa, heillä on mukanaan nuori tuntematon nainen:

       ”No niin, vaimomme, tämä on uusi vaimonne. Yksi lapsi kutsuu toisen tähän maailmaan. Kukapa tietää, ehkä taivaan kuningas vastaa rukouksiisi tämän vaimon ansiosta. Kun hän tulee raskaaksi ja saa lapsen, olemme varmoja, että sinäkin saat”, Baba Lola sanoi.  (s. 17)

     Nigeriassa moniavioisuus on edelleen yleistä.  Yehidellä itsellään oli neljä äitiä, tai meidän näkökulmasta katsoen neljä äitipuolta, hänen oma äitinsä oli kuollut. Tytöt kouluttautuvat, mutta siitä huolimatta suurin päämäärä edelleenkin on päästä hyviin naimisiin ja jatkaa sukua.  Yediden tragedia on ettei hän tule raskaaksi. Hän käy ihmeellisillä luontaisparantajilla ja poppamiesten pakeilla, kun tavalliset konstit eivät auta. Lapsettomuus järkyttää hänen mielenterveyttään ja kirjassa kerrotaan mm. valeraskaudesta. Kun lasta ei kuulu, on toisen vaimon aika astua kehiin. Vaikka Yehide ja Akin olivat vannoneet ikuista rakkautta toisilleen, jota mikään ei voisi järkyttää.

Kirjassa Yehide ja hänen puolisonsa Akin kertovat tarinaa vuoron perään omasta näkökulmastaan. Pikku hiljaa avautuu ihmeellinen valheiden ja petosten verkko, joka kannattelee näitä ihmisiä eteenpäin. Rakastuminen on ollut hyvin henkilökohtainen asia, mutta avioliitto osoittautuu sukujen yhteiseksi pelikentäksi, jossa rehellisyydellä on vähän sanansijaa. Yhtä osaa kirjassa näyttelee sirppisoluanemia, joka on melko yleinen perinnöllinen sairaus Keski-Afrikassa.  Kirjailija Adébáyò on itsekin tämän taudin geenin kantaja.  Tarinan juonta en enempää avaa, jotten pilaisi kenenkään lukunautintoa. Mutta kirja on hyvin mukaansatempaava, melko helppolukuinen ja viihdyttäväkin järkyttävine käänteineen. Suosittelen lukulistalle!

Kirjailija Ayòbámi Adébáyò on itse opiskellut yliopistossa kirjallisuutta Wole Soyinkan oppilaana. Kirjoittamista hän on opiskellut Chimananda Ngozi Adichien ohjauksessa.  Eli hyvin kunnioitettavia kirjallisia opettajia hänellä on. Esikoisteostaan hän puursi valmiiksi viiden vuoden ajan ollen samaan aikaan hektisessä työssä pankissa Lagosissa. Älä mene pois  oli ehdokkaana Bayleys-palkinnon (Women’s Prize of Fiction) saajaksi briteissä heti  ilmestyttyään.  Kirjailija on käynyt Suomessakin muutama vuosi sitten. Silloin hän esiintyi täällä Maailma kylässä -festivaaleilla. Omassa maassaan hän on tuonut esille naisten oikeuksia.

Sirkka Kontiainen

Elina Karjalainen: Teemu karvainen kaveri: Laulavan lintukoiran toinen elämä (WSOY 1985)

Teemu karvainen kaveri on Elina Karjalaisen Teemu-koirasta kertova tarina. Teemu on toiminut esikuvana Laulavalle lintukoiralle, joka esiintyy Uppo-Nalle -kirjoissa. Tarinankertojana toimivat vuorotellen Teemun emäntä ja Teemu leppoisaan tyyliin.

Tuleva emäntä on pahantuulinen, kun kaikki on rempallaan. Ei hän ole aikonut sinä päivä uutta koiraa perheeseen ottaa, mutta kaupan pihalla pikkuinen pentu valloittaa hänen sydämensä. Pennun isäntä aikoo lopettaa koiran, koska sen emo on kuollut ja pennun ruokkimisessa on kova vaiva. Siinä samassa Elinasta tulee emäntä, kun hän lausahtaa ottavansa pennun itselleen. Asia vaan pitäisi vielä selittää perheellekin. Teemu ei ole vielä luovitusikäinenkään, kun se muuttaa rättinsä kanssa Karjalaisen tiluksille.

Teemu on rotupankki, neljäätoista eri rotua, laikukas ja luppakorvainen vauhdikas koira, jolla on neljä numeroa liian iso nahka. Teemu on hassu koira, se pelkää ukkosta. Silloin se menee isännän sängyn alle piiloon vinkumaan. Automatkailusta emäntänsä mukaan ei pidä, mutta Teemusta autoilu on ihanaa. Teemu laulaa aina autossa, ulisee ja vinkuu koko matkan.

Perheen vanha pihakoira Täplä alkaa opettaa Teemulle pihakoirana olemisen oppeja, kunhan ensin hyväksyy Teemun.  Täplä opettaa Teemulle, että emännän huomion saa naurattamalla tätä. Emäntä on herkkä naurulle, Täplä sanoi. Jos saat hänet nauramaan, hän jättää työnsä ja lähtee mukaasi mihin vain: seikkailulle metsiin ja vainioille. Täplä sanoi, että täytyi vain tietää konstit, joiden avulla emännän saisi nauramaan. Ja se kertoi konsteistaan: Koira voi hakea ruokakupin ja asettaa sen päähänsä siten, että toinen silmä on näkyvissä ja toinen ei. Sitten on mentävä istumaan emännän viereen ja kurkistettava kupin alta emäntää. Ellei hän tuosta helly, on kokeiltava toista konstia, vanha Täplä opetti: On mentävä isännän vuoteeseen peittojen alle ja maattava siellä pää tyynyllä ja niin isännän näköisenä kuin mahdollista. Lisäksi on heilutettava häntää siten, että peitto kupruilee. Teemu tosin ei näitä temppuja oppinut vaan alkoi aina kiljua, kun kaipasi emäntänsä huomiota.

Teemu katoaa aina välillä omille seikkailuilleen ja sitten taas palaa kotiin. Teemulla on myös muutamia karvaisia koirakavereita, joiden kanssa se seikkailee. Eräänä päivänä Teemu ja kaverukset tapaavat kulmakunnalle muuttaneen Reinon, jonka nimestään huolimatta sanotaan olevan tyttökoira. ”Pojat” toteavat vierailtuaan Reinon luona, että asia on näin, tyttö se on ja varsin ihana.

 

Teemun seikkailut sopivat kaikenikäisille koirista pitäville lukijoille. Kirjaa löytyy kirjaston kokoelmasta niin luettavana kuin e-äänikirjanakin.

Jaakko Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio: Neljä ratsastajaa 2 (Siltala 2019)

Olen aiemmin vältellyt lukemasta Yli-Juonikasta, koska tekstit vaikuttavat erikoisilta. Korona-aikaan suljetussa kirjastossa katselin uutuushyllyn kirjoja. Pisti tämä silmään, ja selailin ”vaaleanpunaista heppakirjaa”, joka muistutti enemmän tyttökirjaa kuin Jaakko Yli-Juonikkaan romaania. Otin sen sitten kotiin lähempään tarkasteluun. Kotona alkuihmettelyn jälkeen pääsin sisään tekstiin, ja huomasin romaanin niin sopivan tähän outoon aikaan, jota elämme.

Tahdon murskatappio -romaanissa 12-vuotias Anu hoitaa poneja ja ratsastaa. Kirjoittava päähenkilö alkaa lukea Asta Ikosen nuortenkirjoja. Romaanin Asta Ikonen on saanut nimensä oikealta henkilöltä: Asta Ikonen on oikeasti olemassa oleva kirjailija, jonka tuotanto koostuu enimmäkseen nuorille suunnatuista hevoskirjoista. Tämä nuortenkirjailija kirjoitti rasistisia kommentteja someen, ja kirjailija Jaakko Yli-Juonikas poimi niitä romaaniinsa. ”Pohdin tätä todella pitkään ja monelta kantilta”, kommentoi Yli-Juonikas jossain haastattelussa.

Talleilla alkaa tapahtua kummia. Tapahtumat viimeistään herättävät huomaamaan, ettei kyseessä ole nuortenkirja. Juonikkaan tarinan varjolla kirjailija ottaa kantaa kieleen, kirjallisuuteen sekä yhteiskuntaan laajemmin.

Nyt koronaviruksen jyllätessä maailmassamme, on Yli-Juonikas kuin ennustuksena kirjoittanut:
”Suojanaamareissaan he näyttivät juhlavilta ja kaameilta, kuin meneillään olisi henkirikospaikan siivoaminen tai jonkin pakanariitin valmistelut”(s. 53).

Kiinnostuneena seuraan, miten Neljä ratsastajaa -sarja jatkuu. Johdanto sarjaan julkaistiin 2018: Yö on viisain. Siinä perheenäiti joutuu päällekarkauksen uhriksi. Teos muistuttaa kauhunovelleja, vaikka yliluonnolliset hirviöt pysyvät piilossa.

Molemmat teokset löytyvät myös kirjaston e-kirjakokoelmasta. Tässäpä teille vähän johdantoa Yli-Juonikkaan juonista. Juonikas taitaa olla koko kirjailijapersoona; tämä käytössä oleva sukunimi poikkeaa hänen alkuperäisestä sukunimestään.

 

Kirsti Ahlsten

Jöns Hellsing: Etsitään kätevää miestä Suom.Hanna Arvonen HarperCollinsNordic 2017

Miten sinä vallitset kirjaston hyllystä (tai tällä hetkellä kirjaston verkkosivuilta) luettavaa?

Valitsin tämän kirjan esiteltäväkseni kolmesta melko epäkirjallisesta syystä: siksi, että tarkistaessani asiaa näin kirjan olevan lainattavana myös sähköisenä, siksi, että kirja osui käteeni helposti hyllyjä siistiessäni ja lopuksi siksi, että kirjailija oli minulle täysin vieras nimi. Sekin auttoi, että kirjan kannessa oli lampaita.

Jöns Hellsing on tukholmalainen mainostoimittaja, jolla on perhesiteitä Skotlantiin. Ihmettelin ensin, miksi ruotsalainen kirjailija sijoittaa teoksensa Englantiin ja Skotlannin rannikolle, mutta seutuhan onkin hänelle tuttua.

Kirjan päähenkilö, työtön ja asunnoton John kirjoittaa romaania, josta kustantamo on kiinnostunut, kerjää Lontoon kaduilla ja etsii löytämistään sanomalehdistä työpaikkailmoituksia ja Samantha Foxin valokuvia. ”Etsitään kätevää miestä” on ilmoitus, joka johtaa Johnin (varastetulla autolla) skotlantilaiselle saarelle korjaamaan Winsleyn kartanon mailla olevaa mökkiä. Thatcherin ajan Britanniassa lordit ovat lordeja ja alustalaiset tietävät paikkansa. John ei oikein löydä paikkaansa saaren pienessä yhteisössä.  Winsleyn omistajan lordi Hectorin puoliso on ruotsalainen Anna, jonka kanssa John päätyy kummalliseen ja pelottavaankin rakkaussuhteeseen yrittäen samalla salata remonttimiestaitojensa olemattomuuden.

Kirjassa on veijariromaanin aineksia, joihin on sekoitettu erotiikkaa, romantiikkaakin, Skotlannin eristäytyneen saaren maisemia ja tietysti saaren asukkaita, kuten pubinemäntä Heather ja Johnin naapuri, taitava remonttimies. Loppupuolella on hiukkanen jännärijuontakin. Siis jokaiselle jotakin!

Tämä on kevyt, helposti luettava hyvän mielen seikkailu. Ilmoituksen mukaan kirja on trilogian ensimmäinen osa, joten saamme vielä lukea lisää lordi Hectorin ja muiden saaristolaisten vaiheista.

Niin, ja kirja on lainattavana Ratamo-kirjastojen Ellibs-palvelusta tai varattavana kirjaston hyllystä.

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (Memories of the Future, suom. Kristiina Rikman) Otava 2019

 Siri Hustvedt on amerikannorjalainen kirjailija, taidekriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori. Hänen romaanituotannostaan on suomennettu Kaikki mitä rakastin (2007), Amerikkalainen elegia (2008), Lumous (2009), Kesä ilman miehiä (2011), Säihkyvä maailma (2014) ja Muistoja tulevaisuudesta (2019). Viimeksi mainittu on Kirjavirkut-lukupiirin tämänkertainen lukukirja. Sitä ei ole Ratamo-kokoelmassa e-kirjana, mutta nyt voi tavallisen kirjankin varata. Hustvedtin teoksista Säihkyvä maailma (2014) ja Elää, ajatella, katsoa (2012) löytyvät kirjaston e-kirjakokoelmasta.

Muistoja tulevaisuudesta kertoo tarinaa monessa aikatasossa. Hustvedt kertoo vuodesta 1978, jolloin päähenkilö S.H. muuttaa New Yorkiin, pienestä norjalaisyhteisöstä suurkaupungin kosmopoliittisiin kuvioihin. Nyt-hetkessä S.H. löytää 40 vuotta vanhan muistikirjansa ja katkelmia käsikirjoituksesta. Tulevaisuus on tavallaan se paikka, josta käsin tätä tarinaa kerrotaan.

Muistojen ja 40 vuotta sitten kirjoitettujen päiväkirjamerkintöjen välinen ristiriita tuo S.H:n kasvokkain menneisyytensä kanssa. Romaani kertoo muistin monimutkaisuudesta, mielikuvituksesta ja kaiken alla vellovista voimista: seksi, rakkaus, intohimo.

Juuri pohdiskelu muistista minua tässä romaanissa eniten kiehtoo. Itsekin olen vuosikymmeniä pohtinut muistia. Luulin nuorena (muun alan) opiskelijana etten voisi työskennellä kirjastonhoitajana, koska olen niin huonomuistinen. Sittemmin olen oppinut, että muistamattomuutta on todella monenlaista. Vuosikymmenten aikana olen myös oppinut omasta muististani, ettei se kaikessa ole huono.

Kertoessaan episodista, jossa parikymmenvuotiaana joutui melkein raiskatuksi, S.H. pohtii:

”Kerron nyt parhaani mukaan. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten hän kirjoitti: Teen parhaani. Enkä minä valehtele teille. Tuo muisto vaivaa minua – se vaivaa minua juuri nyt – ja juuri sillä lailla menneisyys pysyy hengissä.” (s. 215)

”Mitä nuorempi minä oikein odotti. Odottaminen nolottaa minua. Olen hävennyt odottelua nyt jo melkein neljä vuosikymmentä eikä nöyryytykselle näy loppua….. Jähmettyneen hahmon salaisuus saattaa piillä toisaalla. Eipä unohdeta että muisti on aina tässä hetkessä. Eipä unohdeta, että aina kun herätämme muiston, se muuttuu, mutta älkäämme unohtako myöskään sitä, että nuo muutokset saattavat tuoda tullessaan totuuden.” ( s. 220)

S.H.:n kokemaan väkivaltaiseen episodiin liittyy toinenkin teema. Hän ihmettelee, miten itse oli niin avuton ja syyttikin enemmän itseään kuin väkivallantekijää. On naisia, joiden elämään kuuluu yksi ja ainoa turvallinen kumppani. He eivät välttämättä ymmärrä S.H.:n avutonta reaktiota tilanteeseen. Uskon, että noita vähältä piti -tilanteita on ollut useimmilla naisilla, jotka nuorena ovat miehiä tapailleet. Ainakin henkilökohtaisesti täysin tunnistan tilanteen, kuten myös sen häpeän ja itsensä syyttämisen, joista S.H. kirjoittaa.

Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on teemoiltaan runsas, ja uudella lukukerralla löytää uutta. En voi ollenkaan väittää, että olisin itse tiennyt riittävästi filosofiasta ja taiteesta ymmärtääkseni kirjan hienouksia. Silti kirja on lukukokemuksena kiehtova, ja voin muillekin suositella. Kirjassa on lauseita, joista pidin, esim.: ”Ihmisen on oltava täysin hereillä tajutakseen että hänen tarvitsee kysyä” (s.379).

Romaani on vaikeaa sijoittaa mihinkään genreen. Jonkinlainen autofiktio kuitenkin lienee osittain kyseessä. Toisaalta Hustvedt harhauttaa jatkuvasti, joten en ole siitäkään niin varma.

Kirsti Ahlsten

Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018 – Kadonneiden tavaroiden eriskummallisia tarinoita

Kirjasto oli  saanut rakkauskirjeen postilaatikosta! Ihana huomata kuinka tärkeä kirjasto on ihmisille! Tänään mahdollistimme kirjojen (ja muun aineiston) varaukset ja maanantaista puoliltapäivin pääsee noutamaan varauksia. Varauksia onkin tullut jo paljon ja saattaa kestää päiviä, ennen ruuhka saadaan purettua.  Tämänkertaisen kirjavinkin voit lukea myös kotisohvalta e-kirjana.

Kadotus kertoo löytötavaratoimistoon joutuneiden tavaroiden tarinoita. Kertojana on introvertti löytötavaratoimiston työntekijä ja milloin kukakin hukattujen tavaroiden löytäjä.  

Löytötavaratoimiston työntekijä miettii, mitä kaikkia tavaroita ihmiset eivät enää kaipaakaan ja mikä niiden tarina on? Missä on yksinäisen kengän pari?  

Tapahtumat sijoittuvat taiteiden yöhön. Tunnelma on kuin unessa, joka on totta. Taiteiden yö luo epätodellisen, taianomaisen tunnelman ja ympäristön tapahtumille. Monenlaiset asiat verhoutuvat. Ovatko ne taidetta vai todellisuutta? 

Mitä tarkoittaa nainen, joka on puhelinkopissa alasti raatokärpästen kanssa tai mekaaninen koppakuoriainen, jonka omistaja katoaa? 

Itse luin kirjaa aika hitaasti, kadonnut tavara kerrallaan. Se ei ole mikään lukuromaani, vaan sellainen lukukokemus, josta jää ehkä vähän hutera ja äimistynyt olo. Todellisuuden vinksauttaminen tekee välillä jopa hieman huonon olon, mutta uteliasuus saa kuitenkin jatkamaan lukemista. 

Katja Pettersson