Kaikki kirjoittajan kirjavinkit artikkelit

Aase Berg: Akka Jyrki Kiiskinen (suom.) Siltala 2019

”Aviopari on koko pitkän yhteiselämänsä perääntynyt ja taantunut, keskittynyt siihen. Heillä on leikkimökki vaimon uupuneenjäykälle, epäseksuaaliselle alastonmallitaiteelle, ja he hoitavat taloaan, heillä on vaarattomia kiinnostuksen kohteita, he jongleeraavat puolispirituaalisin kujein ja loisivat taiteellisesti muiden vapausprojekteissa, se on koko heidän elämänsä.”

Ruotsalaisen runoilijan ja esseistin Aase Bergin ensimmäinen romaani on klassinen kolmiodraama: mies, vaimo ja rakastajatar. Kirjan kertoja, Akka, on rakastajatar Thelman alter ego, joka kuvailee tilannetta välillä sisältä ja välillä kuin ulkoapäin. Victor ja hänen vaimonsa Madonna elävät (Akan mukaan) rakkaudettomassa liitossa, jonka perustana on omaisuus ja maine ja jota pitävät pystyssä Victorin lapsenomainen riippuvaisuus ja mukavuudenhalu ja Madonnan äidillinen uhrautuvaisuus. Thelma on työväenluokasta lähtöisin ja on aina elänyt vapaata boheemielämää, tällä hetkellä maalla hevosten ja koirien ja kahden teini-ikäisen lapsen kanssa. Hän on hyvissä väleissä entisten rakastettujensa kanssa ja tulee toimeen vapaasti kasvatettujen lastensakin kanssa. Victor on rikas, menestynyt taiteilija, joka liikkuu Ruotsin ylimmissä piireissä, joiden ulkopuolelle Thelma jää jo kotitaustansa vuoksi. Madonnakin on taiteilija, mutta hänen taiteensa on Akan mukaan vain teeskentelyä ja puuhastelua.

Victorin kanssa elämä on salailua, yhteinen taideprojekti peittää alleen villin rakkauden, johon kuuluu yhteinen, Victorin maksama asunto ja yhteiset matkat. Victor palaa aina Madonnan luo, eroamislupaukset petetään, vaimoa täytyy kohdella kunnioittaen ja suojella. Vaimo ei tiedä tai ei ole tietävinään Victorin suhteesta Thelmaan. Madonna hoitaa lapset, sisustaa ja suunnittelee asumista ja elämää, ja Victor antaa hänen leikkiä kotia – tai siis olettaa, että vaimo hoitaa kodin sekä ulkokultaisen edustamisen ja siinä samassa pitää huolen Victorista.

Tilanteet tuntuvat kovin vanhanaikaiselta; lukija alkaa ihmetellä, onko tällaisia ihmisiä nykyään olemassa. Akka vakuuttaa meille, että näin asiat ovat, tätä miehet haluavat, tähän ansaan naiset joutuvat, niin aviovaimot kuin rakastajattaretkin. Näemme kaiken Akan näkökulmasta; hän selittää meille sekä Thelman että Victorin ja Madonnan.

Kirja on oikeastaan kokoelma lyhyitä esseitä tai proosarunoja. Akan tunteet ryöppyävät villeinä usein silloinkin, kun hän luulee analysoivansa henkilöitään ja heidän tekojaan tyynesti ja tarkkasilmäisesti. Kuten akka itse sanoo: ”Olen kiihko ja kylmyys”. Teksti on niin vaikuttavaa, että toivoisin saavani lukea myös Aasa Bergin runoja ja esseitä suomennoksina. Hän kirjoittaa naisen (ja miehen!) vapaudesta ja vapauden riistosta, etsii syyllistä, syyttää kaikkia asianosaisia, antaa heille anteeksi ja syyllistää heitä uudestaan. Ainoastaan yksi totuus pysyy: ”Miehet pettävät aina”. Itsensäkin.

Leena Lehto

 

Syvemmälle marginaaliin 3/4: Arto Melleri ja Meno-paluu

Kadotetun viattomuuden vihlaisu. Ja ylimielinen älykkyys.

Muun muassa näihin kielenparsiin runoilija Arto Melleri (1956–2005) oli erikoisesti viehtynyt. Ne toistuvat ehtimiseen hänen työpäiväkirjamerkinnöissään, henkilökohtaisissa syväluotauksissa, fragmenteissa, joiden avulla Martti Anhava piirsi päähenkilönsä näkyviin taiteilijaelämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä (Otava, 2011). Päihteet eivät olleet tyystin turruttaneet luontaista herkkyyttä. Itsesyytöstä ja tunnontuskiaan huumausaineisiin hairahtanut runoilija luonnehti mielellään juuri kadotetun viattomuuden vihlaisuiksi, ”joka kerta kun neulan viisto, ontto kärki puhkaisee suonen seinämän”.

Kirjallisuushistoriallisesti merkittävin vihlaisu koetaan kuitenkin episodeista rakentuvan proosateoksen Rubiinisilmäinen pääkallosormus (1985) viimeisillä lehdillä, jälkikirjoituksessa ”Jäät lähtevät”. Siinä kovasti kirjailijan itsensä oloinen Hän käyskentelee järvenrannalla, tekee hajanaisia huomioita kevään tulosta, ja antaa pian ajatustensa virrata valtoimenaan, siis ”Sokean Saarnaajan” puhua itsessään. Romua rakkauden valtatiellä -elämäkerran jälkeen ”Jäät lähtevät” näyttää entistäkin enemmän tekijänsä omakohtaiselta pohdinnalta, joka on löytänyt lyyrisen fiktioproosan muodon:

Hän tuli tänne etsimään poikaa jolla oli verryttelypuseron rintataskun kohdalla Pohjanmaan vaakuna: kärpät, ja repaleinen varis olkapäällä, ei löytänyt, vain Sokea Saarnaaja huusi: Taivaan Hääväki saa Ijäti juopua Kristuksen verestä… Hän kuunteli sitä vintissä, hän on aina ollut vintissä, ja kadotetun viattomuuden vihlaisut, niin kuin neulan viisto ja ontto kärki puhkaisee ihmisen ihon, ajavat hänet sinne taas ja kaikki läpäisee ja hohtaa valoa (…).

Ylimielinen älykkyys taas oli – eikä suorastaan yllättäen – peräisin teatterin voimahahmo Jouko Turkalta. Vuoden 1981 alkuhämärissä runoilijan mieli oli alamaissa. Rahahuolet painoivat, vekseli oli lankeamaisillaan. 9. tammikuuta Melleri listasi työpäiväkirjaansa tuoreimmat vastoinkäymiset, sairastelujakson ja houreiset yökaudet korkean kuumeen kourissa, kapakoissa kohdatut verbaaliset hyökkäykset, pyörteilevät epäilykset siitä että oman sukupolvensa kulttuurikellokkaana hän ”maksaisi nyt takaisin helppoja voittojaan”. Kaiken kukkuraksi Turkka oli soittanut kertoakseen, ettei näyttelijä Kaija Kangas, Mellerin tuolloinen elämänkumppani, saisikaan kiinnitystä Kaupunginteatterista. Yhtenä syynä tähän Turkka oli maininnut Mellerin ylimielisen älykkyyden ja sitä kohtaan tunnetun epäluulon. ”Kuulostaa Turkan teorialta”, Arto kirjoitti työpäiväkirjaansa, ”mutta mahdottomimmillaankin niissä on aina jotain totta”.

Rubiinisilmäinen pääkallosormus käsiteltiin aikansa lehtiarvosteluissa ikään kuin kiitetyn runoilijan proosadebyyttinä. Ankarasti ottaen se ei kuitenkaan ollut sitä. Varsinaisen debyyttinsä kertomakirjallisuuden puolella Melleri teki verrattain nuoressa 13-vuoden iässä, kun Kauppiaitten Kustannus Oy järjesti yhdessä TV2:sen ja Lasten Radion kanssa valtakunnallisen kirjoituskilpailun. 13–14-vuotiaiden sarjassa toiselle sijalle ylsi nimimerkkiä ”Robinson tällä saarella” käyttänyt eteläpohjanmaalainen, kiistattoman varhaiskypsä lahjakkuus, joka ”taisi kynänkäytön siinä kuin aikuinenkin”. Meno-paluu ilmestyi Kontakti-kirjana lokakuussa 1970.

Novellimainen teksti alkaa opettajainkokouksella kuvitteellisessa Soikkolan kylässä. Kolmatta luokka-astetta käyvä Rikhard Kivipaasi on laukonut hävyttömyyksiä maisteri Salmelle ja syyllistynyt noin muutoinkin epäasialliseen häiriökäyttäytymiseen. Maisteri vaatii, että Rikhard erotetaan koulusta ikuisiksi ajoiksi: ”En voi sietää häntä silmissäni.” Kokouksen edetessä maisterin vaateet kuitenkin lientyvät. Opettajakunta päättää erottaa Rikhardin vain seuraavaksi kahdeksi viikoksi.

Sitten näkökulma vaihtuu Rikhardiin. Pojankoltiainen särpii läheisessä baarissa pommacia, törmää rappioalkoholisti-isäänsä ja livahtaa baarista rautatieasemalle. Asemalla Rikhard kiipeää junaan, ostaa matkalipun niin kauas kuin rahat riittävät ja päätyy ”etelän suureen rannikkokaupunkiin”, kaiketi viitteelliseen Turkuun. Tästä käynnistyy vauhtipitoinen seikkailu. Rannikkokaupungissa Rikhard tutustuu hämyisään mieshenkilöön, miehellä on saappaat ja farmarit, yllään pusero, jonka selkämyksestä Silja Linen painatus on jo pahoin haalistunut. Reiska Mäkeläisestä ei totisesti saata erehtyä: kaverihan on aivan selvästi työtön merimies! Rikhard seuraa Reiskaa satama-alueen varastorakennuksille. Siellä hän alkaa selailla edellispäivän sanomalehteä, huomaa pikku-uutisen Tuomisaaren kartanoa asuttavalta agronomilta anastetuista pöytähopeista ja BMW-merkkisestä moottoripyörästä, jonka rekisteritunnus on QQ 135. Öljylampun valossa Rikhard katsahtaa Reiskan moottoripyörää. Sekin on BMW. Ja senkin rekisteritunnus on QQ 135…

Anhavan mukaan Melleri ei koskaan tehnyt elettäkään, jotta Meno-paluu, tai kolme vuotta myöhemmin niin ikään Kontakti-kirjana ilmestynyt peukalokyytitarina Liftarien yö, olisi tullut uudelleen julkaistuksi. Syitä tähän voi vain arvailla. Ehkä Finlandia-palkinnollakin noteerattu runoilija mielsi varhaisaikojensa lauseenmuodostuksen kestämättömän kömpelönä? Mahdollista on toisaalta sekin, että Melleri harjoitti julkaisuhaluttomuudessaan eräänlaista itsesuojelua. Meno-paluun ”konduktööri vilkuili pahaenteisenä sekalaista seurakuntaa, kuin kobra valmiina iskuun” -tyyppiset virkkeet olisivat voineet herättää poikavuosien muistot eloon, sävähdyttää, aiheuttaa kaikkein kivuliaimman kadotetun viattomuuden vihlaisun.

Ehkä Melleri kaihtoi juuri sitä? Ehkä hän kaihtoi toteamasta kuin keskushenkilönsä Rikhard Kivipaasi, siellä rannikkokaupungin satama-alueella, uuden aamunkoiton saapuessa:

Aurinko oli noustessaan punainen kuin itkuisen silmät.

Meno-paluu löytyy Kontakti-kirjasarjassa ilmestyneenä ensipainoksena Hyvinkään kirjaston varastosta.

 

Sami Mäkäräinen

 

 

 

 

Leelo Tungal: Toveri lapsi. Suom. Anja Salokannel. Arktinen Banaani 2019.

Mustat saapasjalkamiehet veivät Leelon äidin mukanaan, kun olivat ensin sotkeneet koko kodin, heitelleet tavarat rumasti lattialle ja karjuneet äidille ja Leelolle. Ennen auton lavalle kiipeämistään äiti halasi Leeloa ja kehotti häntä olemaan kiltti lapsi, niin äiti tulisi pian takaisin. Leelo ymmärsi, että äiti lähti pois, koska Leelo oli ollut tuhma lapsi. Kiltti lapsi on vaikea olla, mutta saadakseen äidin kotiin Leelo yrittää parhaansa.

Leelo Tungalin omaelämäkerrallisen romaanin alaotsikko on ”Vielä yksi kertomus onnellisesta lapsuudesta”. Tämä on ironiaa – tai sitten ei ole. Pikku Leelolla on kuitenkin paljon hyviä ihmisiä ympärillään: isi ja isovanhemmat, tätejä ja setiä, jotka elävät aikuisten elämää ja puhuvat aikuisten asioista, joita pieni tyttö yrittää seurata ja ymmärtää. Pienen tytön silmin näemme asiat alhaaltapäin, niin mustat miehet kuin isoäidin, tädit ja sedät. Jonotamme kaupan edessä sokerijonossa (yksi kilo henkeä kohti, joten lapsia saatetaan lainata jonottamaan toistakin kertaa naapurin tädin kanssa) ja leikimme isän piilosta löytyneillä porvarien kilpailuista voitetuilla juoksumitaleilla, juuri kun toinen mustista univormumiehistä tulee takaisin ja repii isin kuva-albumista juoksukilpailukuvan, jossa isi marssii sinimustavalkoisten lippujen alla. Mutta kun mies aikoo avata sen albumin, jossa on vauvakuvia Leelosta itsestään – aivan alastomana – pienen tytön mitta on täysi. Hän juoksee pakoon isin luokse koululle hävettävä albumi kainalossaan. Kaikkea ei paljasteta!

Kiltti pitäisi olla, että äiti tulisi takaisin, mutta linja-auton konduktööriltä Leelo saa kilttiäkin paremman sanan: konduktööri varmistaa isältä, että ”toveri lapsi” on alle viisivuotias. Leelosta se on kunnianimi, joka ylentää hänet – ja hän päättää ruveta isona konduktööriksi.

Kirjassa kuunnellaan musiikkia ja lauletaan paljon. Leelo oppii neuvostoradiosta Georg Otsin laulamia venäläisiä kansanlauluja ja iskelmiä viroksi, isän oppilaiden laulamia neuvostolauluja, isän kavereineen laulamia juomalauluja, ja niistäkin täytyisi osata tietää, mitä milloinkin sopii laulaa. Mustille miehille ei pidä laulaa mitään, he vain suuttuvat pahemmin. Koplin sedän luona venäläisiä lauluja saa laulaa vain ulkona, ja silloinkin niin hiljaa, ettei setä häiriinny. Koplin setä kuuntelee radiosta, kuinka setä Sääm lupaa tulla vapauttamaan virolaiset. Neuvostoradion lähetyksistä Leelo tietää, että rapakontakainen herrasväki yrittää panna kapuloita sosialistisen rakennustyön rattaisiin, mutta siitä Koplin setä ei ole kiinnostunut.

Tungal kertoo Leelon näkemästä ja kuulemasta maailmasta Leelon näkökulmasta aikuisille lukijoille, jotka ymmärtävät paljon sellaista, mikä jää kertojaminältä käsittämättä. Maailman mielettömyys käy selvemmäksi, kun tapahtumista kertoo yksinkertaisin sanoin järkevä lapsi, joka hahmottaa näkemäänsä omien kokemustensa perusteella.

Anja Salokanteleen suomennos on hienoa työtä, samoin Heli Laaksosen tekemät runojen ja laulujen käännökset.

Toveri lapsi on kolmas lukemani Viron neuvostoajoista lapsen näkökulmasta kertova kirja. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä ja Ilmar Taskan Pobeda 1946 ovat molemmat omalla tavallaan järkyttäviä ja ehdottomasti lukemisen arvoisia teoksia; suosittelen. Toveri lapsi on ehkä näitä kahta helpompi, vähemmän järkyttävä lukukokemus.

Toveri lapsi on Hyvinkään kirjastoissa sijoitettu luokkaan 86.23, vironkielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka toinen osa, Toveri Lapsi: Samettia ja sahanpurua, ilmestyy syksyllä suomeksi.

Leena Lehto

Kuvassa kirjan kansi kirjasta Ayòbámi Adébáyò : Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyò : Älä mene pois, Atena 2018.

Luin muutama viikko sitten nigerialaisen Ayòbámi Adébáyòn kirjan Älä mene pois. Teos on hyvin vahva kertomus nuoren naisen kasvusta vahvaksi ja itseensä uskovaksi naiseksi. Naiseksi, jonka ei tarvitse pyydellä keneltäkään anteeksi eikä selitellä muille omia valintojaan.  Kirja on myös koskettava kuvaus avioliitosta, jossa murenee luottamus kumppaniin. Samalla on myös vaarassa murentua usko omaan itseen, tulevaisuuteen ja kaikkeen siihen mikä on merkityksellistä elämässä.

Kirjan tarina sijoittuu 1980- ja 1990- lukujen Nigeriaan. Yhteiskunta on poliittisesti haavoittuvainen ja sekasortoinen. Eri poliittiset ryhmittymät taistelevat keskenään, maa on sisällissodassa jopa ajoittain.  Väkivaltaiset aseelliset ryhmittymät terrorisoivat tavallisia ihmisiä, mikään ei ole varmaa.

Kirjan päähenkilö Yehide on nuori yliopistossa kouluttautunut nainen, joka pitää omaa hiussalonkia. Hän on letityksen mestari ja tuhattaituri.  Eräänä päivänä Yehiden jalkojen alta vedetään matto. Sisään kotiin astuu yksi hänen äideistään Iya Martha ja aviomiehen setä Baba Lola. Heillä on tärkeää asiaa, heillä on mukanaan nuori tuntematon nainen:

       ”No niin, vaimomme, tämä on uusi vaimonne. Yksi lapsi kutsuu toisen tähän maailmaan. Kukapa tietää, ehkä taivaan kuningas vastaa rukouksiisi tämän vaimon ansiosta. Kun hän tulee raskaaksi ja saa lapsen, olemme varmoja, että sinäkin saat”, Baba Lola sanoi.  (s. 17)

     Nigeriassa moniavioisuus on edelleen yleistä.  Yehidellä itsellään oli neljä äitiä, tai meidän näkökulmasta katsoen neljä äitipuolta, hänen oma äitinsä oli kuollut. Tytöt kouluttautuvat, mutta siitä huolimatta suurin päämäärä edelleenkin on päästä hyviin naimisiin ja jatkaa sukua.  Yediden tragedia on ettei hän tule raskaaksi. Hän käy ihmeellisillä luontaisparantajilla ja poppamiesten pakeilla, kun tavalliset konstit eivät auta. Lapsettomuus järkyttää hänen mielenterveyttään ja kirjassa kerrotaan mm. valeraskaudesta. Kun lasta ei kuulu, on toisen vaimon aika astua kehiin. Vaikka Yehide ja Akin olivat vannoneet ikuista rakkautta toisilleen, jota mikään ei voisi järkyttää.

Kirjassa Yehide ja hänen puolisonsa Akin kertovat tarinaa vuoron perään omasta näkökulmastaan. Pikku hiljaa avautuu ihmeellinen valheiden ja petosten verkko, joka kannattelee näitä ihmisiä eteenpäin. Rakastuminen on ollut hyvin henkilökohtainen asia, mutta avioliitto osoittautuu sukujen yhteiseksi pelikentäksi, jossa rehellisyydellä on vähän sanansijaa. Yhtä osaa kirjassa näyttelee sirppisoluanemia, joka on melko yleinen perinnöllinen sairaus Keski-Afrikassa.  Kirjailija Adébáyò on itsekin tämän taudin geenin kantaja.  Tarinan juonta en enempää avaa, jotten pilaisi kenenkään lukunautintoa. Mutta kirja on hyvin mukaansatempaava, melko helppolukuinen ja viihdyttäväkin järkyttävine käänteineen. Suosittelen lukulistalle!

Kirjailija Ayòbámi Adébáyò on itse opiskellut yliopistossa kirjallisuutta Wole Soyinkan oppilaana. Kirjoittamista hän on opiskellut Chimananda Ngozi Adichien ohjauksessa.  Eli hyvin kunnioitettavia kirjallisia opettajia hänellä on. Esikoisteostaan hän puursi valmiiksi viiden vuoden ajan ollen samaan aikaan hektisessä työssä pankissa Lagosissa. Älä mene pois  oli ehdokkaana Bayleys-palkinnon (Women’s Prize of Fiction) saajaksi briteissä heti  ilmestyttyään.  Kirjailija on käynyt Suomessakin muutama vuosi sitten. Silloin hän esiintyi täällä Maailma kylässä -festivaaleilla. Omassa maassaan hän on tuonut esille naisten oikeuksia.

Sirkka Kontiainen

Elina Karjalainen: Teemu karvainen kaveri: Laulavan lintukoiran toinen elämä (WSOY 1985)

Teemu karvainen kaveri on Elina Karjalaisen Teemu-koirasta kertova tarina. Teemu on toiminut esikuvana Laulavalle lintukoiralle, joka esiintyy Uppo-Nalle -kirjoissa. Tarinankertojana toimivat vuorotellen Teemun emäntä ja Teemu leppoisaan tyyliin.

Tuleva emäntä on pahantuulinen, kun kaikki on rempallaan. Ei hän ole aikonut sinä päivä uutta koiraa perheeseen ottaa, mutta kaupan pihalla pikkuinen pentu valloittaa hänen sydämensä. Pennun isäntä aikoo lopettaa koiran, koska sen emo on kuollut ja pennun ruokkimisessa on kova vaiva. Siinä samassa Elinasta tulee emäntä, kun hän lausahtaa ottavansa pennun itselleen. Asia vaan pitäisi vielä selittää perheellekin. Teemu ei ole vielä luovitusikäinenkään, kun se muuttaa rättinsä kanssa Karjalaisen tiluksille.

Teemu on rotupankki, neljäätoista eri rotua, laikukas ja luppakorvainen vauhdikas koira, jolla on neljä numeroa liian iso nahka. Teemu on hassu koira, se pelkää ukkosta. Silloin se menee isännän sängyn alle piiloon vinkumaan. Automatkailusta emäntänsä mukaan ei pidä, mutta Teemusta autoilu on ihanaa. Teemu laulaa aina autossa, ulisee ja vinkuu koko matkan.

Perheen vanha pihakoira Täplä alkaa opettaa Teemulle pihakoirana olemisen oppeja, kunhan ensin hyväksyy Teemun.  Täplä opettaa Teemulle, että emännän huomion saa naurattamalla tätä. Emäntä on herkkä naurulle, Täplä sanoi. Jos saat hänet nauramaan, hän jättää työnsä ja lähtee mukaasi mihin vain: seikkailulle metsiin ja vainioille. Täplä sanoi, että täytyi vain tietää konstit, joiden avulla emännän saisi nauramaan. Ja se kertoi konsteistaan: Koira voi hakea ruokakupin ja asettaa sen päähänsä siten, että toinen silmä on näkyvissä ja toinen ei. Sitten on mentävä istumaan emännän viereen ja kurkistettava kupin alta emäntää. Ellei hän tuosta helly, on kokeiltava toista konstia, vanha Täplä opetti: On mentävä isännän vuoteeseen peittojen alle ja maattava siellä pää tyynyllä ja niin isännän näköisenä kuin mahdollista. Lisäksi on heilutettava häntää siten, että peitto kupruilee. Teemu tosin ei näitä temppuja oppinut vaan alkoi aina kiljua, kun kaipasi emäntänsä huomiota.

Teemu katoaa aina välillä omille seikkailuilleen ja sitten taas palaa kotiin. Teemulla on myös muutamia karvaisia koirakavereita, joiden kanssa se seikkailee. Eräänä päivänä Teemu ja kaverukset tapaavat kulmakunnalle muuttaneen Reinon, jonka nimestään huolimatta sanotaan olevan tyttökoira. ”Pojat” toteavat vierailtuaan Reinon luona, että asia on näin, tyttö se on ja varsin ihana.

 

Teemun seikkailut sopivat kaikenikäisille koirista pitäville lukijoille. Kirjaa löytyy kirjaston kokoelmasta niin luettavana kuin e-äänikirjanakin.

Jaakko Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio: Neljä ratsastajaa 2 (Siltala 2019)

Olen aiemmin vältellyt lukemasta Yli-Juonikasta, koska tekstit vaikuttavat erikoisilta. Korona-aikaan suljetussa kirjastossa katselin uutuushyllyn kirjoja. Pisti tämä silmään, ja selailin ”vaaleanpunaista heppakirjaa”, joka muistutti enemmän tyttökirjaa kuin Jaakko Yli-Juonikkaan romaania. Otin sen sitten kotiin lähempään tarkasteluun. Kotona alkuihmettelyn jälkeen pääsin sisään tekstiin, ja huomasin romaanin niin sopivan tähän outoon aikaan, jota elämme.

Tahdon murskatappio -romaanissa 12-vuotias Anu hoitaa poneja ja ratsastaa. Kirjoittava päähenkilö alkaa lukea Asta Ikosen nuortenkirjoja. Romaanin Asta Ikonen on saanut nimensä oikealta henkilöltä: Asta Ikonen on oikeasti olemassa oleva kirjailija, jonka tuotanto koostuu enimmäkseen nuorille suunnatuista hevoskirjoista. Tämä nuortenkirjailija kirjoitti rasistisia kommentteja someen, ja kirjailija Jaakko Yli-Juonikas poimi niitä romaaniinsa. ”Pohdin tätä todella pitkään ja monelta kantilta”, kommentoi Yli-Juonikas jossain haastattelussa.

Talleilla alkaa tapahtua kummia. Tapahtumat viimeistään herättävät huomaamaan, ettei kyseessä ole nuortenkirja. Juonikkaan tarinan varjolla kirjailija ottaa kantaa kieleen, kirjallisuuteen sekä yhteiskuntaan laajemmin.

Nyt koronaviruksen jyllätessä maailmassamme, on Yli-Juonikas kuin ennustuksena kirjoittanut:
”Suojanaamareissaan he näyttivät juhlavilta ja kaameilta, kuin meneillään olisi henkirikospaikan siivoaminen tai jonkin pakanariitin valmistelut”(s. 53).

Kiinnostuneena seuraan, miten Neljä ratsastajaa -sarja jatkuu. Johdanto sarjaan julkaistiin 2018: Yö on viisain. Siinä perheenäiti joutuu päällekarkauksen uhriksi. Teos muistuttaa kauhunovelleja, vaikka yliluonnolliset hirviöt pysyvät piilossa.

Molemmat teokset löytyvät myös kirjaston e-kirjakokoelmasta. Tässäpä teille vähän johdantoa Yli-Juonikkaan juonista. Juonikas taitaa olla koko kirjailijapersoona; tämä käytössä oleva sukunimi poikkeaa hänen alkuperäisestä sukunimestään.

 

Kirsti Ahlsten

Jöns Hellsing: Etsitään kätevää miestä Suom.Hanna Arvonen HarperCollinsNordic 2017

Miten sinä vallitset kirjaston hyllystä (tai tällä hetkellä kirjaston verkkosivuilta) luettavaa?

Valitsin tämän kirjan esiteltäväkseni kolmesta melko epäkirjallisesta syystä: siksi, että tarkistaessani asiaa näin kirjan olevan lainattavana myös sähköisenä, siksi, että kirja osui käteeni helposti hyllyjä siistiessäni ja lopuksi siksi, että kirjailija oli minulle täysin vieras nimi. Sekin auttoi, että kirjan kannessa oli lampaita.

Jöns Hellsing on tukholmalainen mainostoimittaja, jolla on perhesiteitä Skotlantiin. Ihmettelin ensin, miksi ruotsalainen kirjailija sijoittaa teoksensa Englantiin ja Skotlannin rannikolle, mutta seutuhan onkin hänelle tuttua.

Kirjan päähenkilö, työtön ja asunnoton John kirjoittaa romaania, josta kustantamo on kiinnostunut, kerjää Lontoon kaduilla ja etsii löytämistään sanomalehdistä työpaikkailmoituksia ja Samantha Foxin valokuvia. ”Etsitään kätevää miestä” on ilmoitus, joka johtaa Johnin (varastetulla autolla) skotlantilaiselle saarelle korjaamaan Winsleyn kartanon mailla olevaa mökkiä. Thatcherin ajan Britanniassa lordit ovat lordeja ja alustalaiset tietävät paikkansa. John ei oikein löydä paikkaansa saaren pienessä yhteisössä.  Winsleyn omistajan lordi Hectorin puoliso on ruotsalainen Anna, jonka kanssa John päätyy kummalliseen ja pelottavaankin rakkaussuhteeseen yrittäen samalla salata remonttimiestaitojensa olemattomuuden.

Kirjassa on veijariromaanin aineksia, joihin on sekoitettu erotiikkaa, romantiikkaakin, Skotlannin eristäytyneen saaren maisemia ja tietysti saaren asukkaita, kuten pubinemäntä Heather ja Johnin naapuri, taitava remonttimies. Loppupuolella on hiukkanen jännärijuontakin. Siis jokaiselle jotakin!

Tämä on kevyt, helposti luettava hyvän mielen seikkailu. Ilmoituksen mukaan kirja on trilogian ensimmäinen osa, joten saamme vielä lukea lisää lordi Hectorin ja muiden saaristolaisten vaiheista.

Niin, ja kirja on lainattavana Ratamo-kirjastojen Ellibs-palvelusta tai varattavana kirjaston hyllystä.

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (Memories of the Future, suom. Kristiina Rikman) Otava 2019

 Siri Hustvedt on amerikannorjalainen kirjailija, taidekriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori. Hänen romaanituotannostaan on suomennettu Kaikki mitä rakastin (2007), Amerikkalainen elegia (2008), Lumous (2009), Kesä ilman miehiä (2011), Säihkyvä maailma (2014) ja Muistoja tulevaisuudesta (2019). Viimeksi mainittu on Kirjavirkut-lukupiirin tämänkertainen lukukirja. Sitä ei ole Ratamo-kokoelmassa e-kirjana, mutta nyt voi tavallisen kirjankin varata. Hustvedtin teoksista Säihkyvä maailma (2014) ja Elää, ajatella, katsoa (2012) löytyvät kirjaston e-kirjakokoelmasta.

Muistoja tulevaisuudesta kertoo tarinaa monessa aikatasossa. Hustvedt kertoo vuodesta 1978, jolloin päähenkilö S.H. muuttaa New Yorkiin, pienestä norjalaisyhteisöstä suurkaupungin kosmopoliittisiin kuvioihin. Nyt-hetkessä S.H. löytää 40 vuotta vanhan muistikirjansa ja katkelmia käsikirjoituksesta. Tulevaisuus on tavallaan se paikka, josta käsin tätä tarinaa kerrotaan.

Muistojen ja 40 vuotta sitten kirjoitettujen päiväkirjamerkintöjen välinen ristiriita tuo S.H:n kasvokkain menneisyytensä kanssa. Romaani kertoo muistin monimutkaisuudesta, mielikuvituksesta ja kaiken alla vellovista voimista: seksi, rakkaus, intohimo.

Juuri pohdiskelu muistista minua tässä romaanissa eniten kiehtoo. Itsekin olen vuosikymmeniä pohtinut muistia. Luulin nuorena (muun alan) opiskelijana etten voisi työskennellä kirjastonhoitajana, koska olen niin huonomuistinen. Sittemmin olen oppinut, että muistamattomuutta on todella monenlaista. Vuosikymmenten aikana olen myös oppinut omasta muististani, ettei se kaikessa ole huono.

Kertoessaan episodista, jossa parikymmenvuotiaana joutui melkein raiskatuksi, S.H. pohtii:

”Kerron nyt parhaani mukaan. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten hän kirjoitti: Teen parhaani. Enkä minä valehtele teille. Tuo muisto vaivaa minua – se vaivaa minua juuri nyt – ja juuri sillä lailla menneisyys pysyy hengissä.” (s. 215)

”Mitä nuorempi minä oikein odotti. Odottaminen nolottaa minua. Olen hävennyt odottelua nyt jo melkein neljä vuosikymmentä eikä nöyryytykselle näy loppua….. Jähmettyneen hahmon salaisuus saattaa piillä toisaalla. Eipä unohdeta että muisti on aina tässä hetkessä. Eipä unohdeta, että aina kun herätämme muiston, se muuttuu, mutta älkäämme unohtako myöskään sitä, että nuo muutokset saattavat tuoda tullessaan totuuden.” ( s. 220)

S.H.:n kokemaan väkivaltaiseen episodiin liittyy toinenkin teema. Hän ihmettelee, miten itse oli niin avuton ja syyttikin enemmän itseään kuin väkivallantekijää. On naisia, joiden elämään kuuluu yksi ja ainoa turvallinen kumppani. He eivät välttämättä ymmärrä S.H.:n avutonta reaktiota tilanteeseen. Uskon, että noita vähältä piti -tilanteita on ollut useimmilla naisilla, jotka nuorena ovat miehiä tapailleet. Ainakin henkilökohtaisesti täysin tunnistan tilanteen, kuten myös sen häpeän ja itsensä syyttämisen, joista S.H. kirjoittaa.

Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on teemoiltaan runsas, ja uudella lukukerralla löytää uutta. En voi ollenkaan väittää, että olisin itse tiennyt riittävästi filosofiasta ja taiteesta ymmärtääkseni kirjan hienouksia. Silti kirja on lukukokemuksena kiehtova, ja voin muillekin suositella. Kirjassa on lauseita, joista pidin, esim.: ”Ihmisen on oltava täysin hereillä tajutakseen että hänen tarvitsee kysyä” (s.379).

Romaani on vaikeaa sijoittaa mihinkään genreen. Jonkinlainen autofiktio kuitenkin lienee osittain kyseessä. Toisaalta Hustvedt harhauttaa jatkuvasti, joten en ole siitäkään niin varma.

Kirsti Ahlsten

Kansikuva Leena Krohnin Kadotus- kirjasta

Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018 – Kadonneiden tavaroiden eriskummallisia tarinoita 

Kirjasto oli  saanut rakkauskirjeen postilaatikosta! Ihana huomata kuinka tärkeä kirjasto on ihmisille! Tänään mahdollistimme kirjojen (ja muun aineiston) varaukset ja maanantaista puoliltapäivin pääsee noutamaan varauksia. Varauksia onkin tullut jo paljon ja saattaa kestää päiviä, ennen ruuhka saadaan purettua.  Tämänkertaisen kirjavinkin voit lukea myös kotisohvalta e-kirjana.

Kadotus kertoo löytötavaratoimistoon joutuneiden tavaroiden tarinoita. Kertojana on introvertti löytötavaratoimiston työntekijä ja milloin kukakin hukattujen tavaroiden löytäjä.  

Löytötavaratoimiston työntekijä miettii, mitä kaikkia tavaroita ihmiset eivät enää kaipaakaan ja mikä niiden tarina on? Missä on yksinäisen kengän pari?  

Tapahtumat sijoittuvat taiteiden yöhön. Tunnelma on kuin unessa, joka on totta. Taiteiden yö luo epätodellisen, taianomaisen tunnelman ja ympäristön tapahtumille. Monenlaiset asiat verhoutuvat. Ovatko ne taidetta vai todellisuutta? 

Mitä tarkoittaa nainen, joka on puhelinkopissa alasti raatokärpästen kanssa tai mekaaninen koppakuoriainen, jonka omistaja katoaa? 

Itse luin kirjaa aika hitaasti, kadonnut tavara kerrallaan. Se ei ole mikään lukuromaani, vaan sellainen lukukokemus, josta jää ehkä vähän hutera ja äimistynyt olo. Todellisuuden vinksauttaminen tekee välillä jopa hieman huonon olon, mutta uteliasuus saa kuitenkin jatkamaan lukemista. 

Katja Pettersson

Kirjan kansikuva

Groskop, Viv: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (Atena, 2019)

Oletko monesti kuljeskellut kirjaston hyllyjen välissä ja tutkiskellut kohtaa D niin kuin Dostojevski tai T niin kuin Tolstoi? Oletko varovaisesti tarttunut johonkin Sodan ja rauhan osaan, pyöritellyt sitä käsissäsi ja ajatellut, tämäkin klassikko pitäisi lukea, mutta ….. Tai oletko ryhtynyt rohkeasti lukemaan Idioottia, ja hyytynyt muutaman sivun jälkeen?

Ei hätää, klassikoille voi antaa aina uuden mahdollisuuden. Siihen meitä kannustaa englantilainen kirjallisuudentutkija Viv Groskop hauskalla ja iloittelevalla teoksellaan Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Groskop esittelee teoksessaan 11 venäläistä klassikkoa. Hän lähtee liikkeelle Leo Tolstoin Anna Kareninasta, ja lopettaa kirjallisen matkan saman tekijän Sotaan ja rauhaan.

Venäläisiä teoksia esitellessään Viv Groskop kertoo meille samalla omaa elämäntarinaansa ja salapoliisimaista yritystä selvittää omia sukujuuriaan. Mistä peribrittiläisenä itseään pitävä perhe on saanut nimen Groskop? Teoksessaan Groskop avaa tutustumistaan venäläiseen sielunmaisemaan ja kultuuriin vaihto-oppilaana Pietarissa ja Odessassa. Silloin hänelle avautuu mm. että Boris Pasternakin oppi Tohtori Živagossa on hyväksyä se, mitä elämä eteen heittää. Ja monenlaisia asioita se on heittänyt myös Viv Groskopinkin eteen.

Groskop esittelee kirjassaan huumorilla ja hyväntahtoisella naurulla lukijoille seuraavat teokset:

· Leo Tolstoi: Anna Karenina

· Boris Pasternak: Tohtori Živago

· Anna Ahmatova: Requiem

· Ivan Turgenev: Kuukausi maalla

· Aleksander Puškin: Jevgeni Onegin

· Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

· Anton Tšehov: Kolme sisarta

· Aleksander Soltženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä

· Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

· Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

· Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Oletko itse lukenut näitä teoksia? Olisi mielenkiintoista kuulla teidän lukijoiden kokemuksia venäläisten klassikkojen parissa. Viv Groskop esittelee kaikki nämä kirjat niin lennokkaasti ja hauskasti, että minulle ainakin heräsi heti mieli lukea ne kaikki. Ehkäpä tartun kolmannen kerran Anna Kareninaan. Olen lukenut sen kaksi kertaa , ja ihan loppuun asti, ja pitänyt siitä valtavasti. Tosin pitää myöntää, että välillä on tullut vastaan kohtia, jotka on pitänyt sivuuttaa nopeasti silmäillen ja eteenpäin sivuja käännellen.

Seuraavassa vielä meille kaikille Viv Groskopin kannustus klassikkojen pariin:

” On aika heittää romukoppaan kaikki näihin teoksiin liittyvät epäilykset ja jalustalle nostaminen, hienostelu ja teeskentely. Tämä kirja on ylistys omaehtoiselle lukemiselle, joka on aina mitä henkilökohtaisin asia, ja sille, että annat itsellesi luvan lukea haluamallasi tavalla, tuntematta että joku muu tietää aina enemmän kuin sinä tai ettet tajua lukemaasi. Oma tulkintasi on aina oikea. Ja kuule: jos nämä klassikot tuntuvat kokonaisina liian isolta palalta, lue niistä mieleisiäsi pätkiä. Älä pelkää jättää kirjoja kesken tai palata niihin vuosia myöhemmin. Lue niitä hitaasti ja stressaamatta siitä, ymmärrätkö jokaisen yksityiskohdan.”

Nyt kun kirjastot ovat kiinni, monet näistä klassikoista ovat saatavilla ilmaisina e-kirjoina Project Gutenbergin sivuilta http://www.gutenberg.org/browse/languages/fi. Siellä käännökset ovat vanhoja, viime vuosisadan alkupuolelta.

Viv Groskopin teos on varattavissa Ellibs-palvelussamme. Samoin siellä on mm. e-äänikirjana Leo Tolstoin Sota ja rauha. https://www.ellibslibrary.com/collection

Hyviä lukuhetkiä kaikille!

Sirkka Kontiainen