Kaikki kirjoittajan kirjavinkit artikkelit

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti Teos 2017

Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti myönnettiin tämän vuoden Runeberg-palkinto. Romaanin päähenkilö Mona on ylisukupolvisen puhumattomuuden ja kosketusvajeen uhri. Monan äiti ei ole kohdannut tai edes koskettanut lastaan. Monasta on kasvanut pahoin traumatisoinut aikuinen, joka on nyt itsekin äiti. Mona on työssä yrityksessä, jossa pomo on harvinaisen ymmärtäväinen. Hän antaa Monan kyyhöttää pimeässä varastossa, kun on oikein vaikeaa (varastohyllyn laatikoiden puristuksessa on turva).

Kokeellinen ja tarinankerronnaltaan hyvin kärjistetty romaani vie Monan ja samalla myös lukijan näyttämölle, jossa hän kohtaa edesmenneen äitinsä. Välillä näyttämölle ilmaantuu kohtauksia Monan nykyisen perheen luona. Lukijan ei ole ihan helppo päästä mukaan vimmaiseen ja vihaiseen monologiin tai keskusteluun kuolleen äidin kanssa. Kannattaa olla sitkeä, ja tutkia lukiessa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.

Monan elämä on itse asiassa jatkuvaa hätätilaa. Mutta onko loppua kohden nähtävissä toivoa tai ainakin ymmärrystä? Mielikuvitus auttaa palaamaan lapsuuteen, jossa menneisyyttä voi korjata rakentamalla elämälleen uutta tarinaa:

Mona käy näyttämöllä makaamaan äidin viereen paareille, ja kuvitelmia alkaa syntyä. ”Sun äiti olis pitäny olla täällä. Tää on tila jossa ei vielä oo muita ku äiti ja lapsi…” (s.184). Jossain vaiheessa äiti ei ole enää jännittynyt, ja Monakin alkaa päästää irti: Että mä oon sellanen jolle voi tehdä mitä vaan. Mä lopetin siihen uskomisen.

Irtipäästämisen vaikeus liittyy lapsen joustavaan rakastamisen taitoon. Niemi kuvaa sen hienosti: ”Jos mä irrotan sut sana kerrallaan musta, eikä mitään jää jäljelle, eikä mikään kasva tilalle. Se olis ero, lopullinen ero. Ku tää on kuitenki rakastamisen muoto. Lapsi rakastaa näin.” (S. 198).

Ei ole itselläni hirveästi Monan tarinaan henkilökohtaista kosketuspintaa. Toki meillä kaikilla on kokemuksia ohittamisesta ja vähättelystä. Tyypillisesti tiedämme häpeän synnystä ja äitiyden vaikeudesta, kun mikään ei menekään niin kuin oli ajatellut. Niemen tarinassa viitataan kuitenkin todella syvältä haavoittavaan lapsen kohteluun. Toisaalta henkilökohtaisesti minusta tuntuu kuin Marjo Niemi olisi tehnyt ajatusleikin mielikuvituksen voimasta, jossa ei tavoitteena olekaan realistisuus tai totuudenmukaisuus (esim. jostain tietystä sairaudesta).

Suosittelen kirjan loppuun asti lukemista, ja kehun myös kieltä, vaikka puhekielisyys voi ensin tuntua raskaalta. Kirjan nimi ja kansikin ovat hyviä!

 

Kirsti Ahlsten

Mainokset

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017

Uusi Finlandia-voittaja herättää varmasti paljon erilaisia mielipiteitä. Niemi ei ole mikään helppo kirja eikä sitä voi ahmia pienenä välipalana.

Onko tämä romaani vai tietokirja? Onko Volter Kilpi kenties antanut Hurmeelle hieman innoitusta ja tuloksena syntynyt ajatuksenvirtaromaani?

Kaiken paatoksellisen monologin keskeltä löydän roimasti huumoria. Tämä on pilke silmäkulmassa kirjoitettu kirja. Hurme on taatusti sisäisesti kiherrellyt tätä kirjoittaessaan.

Kirjassa kerrotaan Niemestä, joka on siis Suomi, tai tulee joskus olemaan. Samalla kerrotaan paljosta muustakin; mm. käsitellään maailman uskontojen syntyä, maailman kirjakielien kehittymistä jne.

Kirja alkaa alkuräjähdyksestä eli Niemen (siis Suomen) alkua aletaan käsitellä niinkin alkutekijöistä käsin. Niemen loppuhuipennukset ajoittuvat siihen, kun Ruotsi menettää Niemen, eli hallintovalta vaihtui Venäjälle.

En voi olla ihailematta kuinka paljon Hurme on joutunut lukemaan ja tekemään taustatutkimusta tätä kirjaa varten. Valtaojaa, Kalevalaa ja muutamaa muutakin teosta on tullut kahlattua yhden jos toisenkin kerran.

Miten paljon erilaista tietoa hän on saanut ympättyä 440 sivuun, kuitenkin asiat ovat järjestyksessä eikä tule sillisalaattimaista oloa.

Niemestä joko tykkää tai sitten ei. Hurmeen pienet letkautukset ja rento ilmaisutyyli kevensivät joskus hieman paatokselliseksi käyvää tunnelmaa. Itse pidin tästä tosi paljon. Jopa niin paljon, että aion lukea uudelleen vielä joskus.

Ehdottomasti suosittelen Hurmeen Niemeä Sinulle, joka haluat lukemisellesi vähän haastetta. Mukavaa lukukokemusta!

Minna Korkeila

ASKO SAHLBERG: AMANDAN MAAILMAT OTAVA 2017

Amandan maailmat on ensimmäinen lukemani Sahlberg eikä jää viimeiseksi.

Asko Sahlberg on taitava historiallisen proosan kirjoittaja. Hänen tunnettuja teoksiaan ovat mm. Herodes ja Pilatus.

Sahlbergin kerrontaa on kuvattu runolliseksi ja tiiviiksi; tämä kerrontatyyli löytyy myös Amandan maailmasta.

Kirja kertoo omalaatuisesta Amandasta, joka on 85- vuotias. Hän asuu kaupungin laitamilla omassa pienessä talossaan. Amanda on ihan tyytyväinen elämäänsä. Hänellä on viihtyisä koti ja kasvimaa sekä rauhaa ympärillä. Naapurissa asuu leski Jansson, jonka kanssa Amandalla on outo suhde ja jonkinlainen YYA- sopimus. Jansson auttaa Amandaa talon töissä ja vastineeksi Amanda vilauttaa rintojansa Janssonille.

Käänne tapahtuu, kun paikkakunnalle alkaa virrata pakolaisia. Ihmisten rauha järkkyy; ilmaantuu rasismia ja väkivaltaa. Maahanmuuttajat ovat peloissaan.

Amanda tapaa pelokkaan pakolaispojan ja päättää auttaa poikaa välittämättä Janssonin mielipiteistä.

Hyvin ajankohtainen ja koskettava aihe, joka voisi tapahtua missä päin maailmaa tahansa.

Kirjassa kuvataan hyvin nykymaailman menoa: pakolaisuutta sekä eri kulttuurien törmäyksestä syntyvää väkivaltaa.

Tämä kirja kuuluu hyvin Suomi 100 vuotta kirjallisuuteen, siihen Suomi nykyaikana- osioon.

 

Minna Korkeila

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Suomentanut Jaana Nikula. Into 2017.

Zinaida Lindénin novellit houkuttelevat keltaisten, raikkaitten appelsiinien lailla. Puraisen ja yllätyn. Yhdessä maistuu mehukkuus, toisessa lempeä purevuus.  Pyyhin mehun ja tahmeat tipat leuastani talouspaperiin. Ja haluan rohmuta suuhuni heti seuraavan. Mikä niissä koukuttaa?  Olisiko sopiva ripaus slaavilaista eksotiikkaa ja idän mystiikkaa kylvettynä suomalaiseen maaperään. Imeliä ja makeita ne eivät ole. Niissä yhdistyy herkkä, maanläheinen, syvästi koskettava inhimillisyys liitettynä humaaniin maailmankansalaisuuteen. Ihmiset ovat hauraita ja vahvoja samalla kertaa. He roikkuvat kuilun reunalla ja taustalla väijyvät erilaiset henkilökohtaiset kriisit ja maailmankatastrofit.

Zinaida Lindén on suomenruotsalainen ja venäläinen kirjailija, joka on syntynyt Leningradissa 1963. Suomeen hän on avioitunut 1991. Lindén on myös kääntänyt venäjäksi mm. Kjell Westön, Claes Anderssonin ja Monica Fagerholmin teoksia. Kirjallisesta tuotannostaan Lindén on saanut palkintoja, huomatuin on vuoden 2005 Runeberg-palkinto teoksesta I väntan på en jordbävning (Ennen maanjäristystä, 2005), joka aikanaan johdatteli minut hänen tuotantoonsa. Jo siinä miljöö vaihteli Suomesta ja Neuvostoliitosta Japaniin. Näissä samoissa maisemissa liikutaan myös useissa tuoreimman novellikokoelman kertomuksissa.

 

Kokoelman alkuperäinen ruotsinkielinen nimi on Valenciana. Teos koostuu kahdeksasta novellista.  Alkuperäisteoksen niminovellissa Valenciana, suomalais-filippiiniläinen perhe on sukuloimassa Japanissa. Samaan aikaan islantilainen tulivuori Eyjafjallajökull sotkee Euroopan lentoliikenteen ja perhe jää jumiin Japaniin. Novellissa Ei hääppöinen aviomies rouva Hayasaka odottaa innolla miehensä eläköitymistä, jolloin hän aikoo ilmoittaa miehelleen jättävänsä tämän. Rouvan suunnitelma on muuttaa Suomeen ja perustaa täällä japanilaisturisteille suunnattu ravintola. Mutta mitä tapahtuukaan, kun mies sairastuukin syöpään. Eniten minua koskettaa novelli Lentäjänpoika. Lentomatkalla Helsingistä JFK:n lentokentälle omaan kuoreensa käpertyneen stuertin henkinen ulkopuolisuus alkaa murtua kun hän saa kaitsettavakseen isänsä luokse Seattleen yksinmatkustavan pikkupoika Aleksin. Lempeä, välillä ilkikurisesti ilkamoiva huumori on myös ominaista Lindenin kerronnalle. Lukijalle on luvassa myös yllättäviä uudelleenkohtaamisia, kun edellisen kertomuksen henkilöt saattavat vilahtaa statistin roolissa uudessa kertomuksessa.

Nautinnollisia lukuhetkiä

Sirkka Kontiainen

P.s. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on myös Sergei Prokofjevin ooppera. Onko oopperalla ja Lindénin samannimisellä novellilla muuta yhteistä kuin appelsiini, joka ojennetaan hiilisangosta leningradilaisessa mielisairaalassa? Sen saat tietää, kun luet novellin ja tutustut oopperaan!

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2015.

Beijingiin sijoittuva Yksinäisyyttä kalliimpaa on nykyään USA:ssa asuvan Yiyun Lin kolmas suomennettu teos, aikaisemmin ovat ilmestyneet Kulkurit ja Kultapoika, smaragdityttö. Li kirjoittaa englannin kielellä länsimaiselle lukijakunnalle, kuten monet muutkin suomeksi käännetyt kiinalaissyntyiset kirjailijat. Li syntyi 1972 ja muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1996.

Kirja kertoo kahdesta naisesta ja yhdestä miehestä, nuoruudenystävistä, joiden ystävyyden rikkoo murha, johon joku heistä saattaa olla syyllinen. Tarina liikkuu vuoden 1989 Beijingistä nykyhetkeen, jolloin myrkkyä saanut nainen lopulta kuolee maattuaan kaksikymmentä vuotta koomassa. Kirja ei keskity olemaan varsinaisesti murhamysteeri (sehän ei ole kirjastossakaan dekkariosastolla), vaan purkaa ystävysten välisiä monimutkaisia tunteita, heidän omia salaisuuksiaan ja heidän suhdettaan uhriin, heitä viitisen vuotta vanhempaan opiskelijaan, joka on ennen murhaa menettänyt opiskelupaikkansa ja koko tulevaisuutensa Tiananman-aukion tapahtumien seurauksena. Kolme ystävää eroavat toisistaan kohtalokkaan illan jälkeen, ja vaikka he ehkä haluaisivatkin pitää yhteyttä, he eivät uskalla – epäilykset ja syyllisyys erottavat heidät. Boyang jää Beijingiin, tytöt päätyvät Yhdysvaltoihin kovin erilaisiin kohtaloihin.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa jo sen takia, että Li tuntee Kiinaa sisältäpäin. Beijingin sivukadun korttelin asukkaiden elämä tuntuu todellisilta, niin outoa kuin se suomalaisesta onkin. Lapsi voidaan lähettää asumaan isovanhempiensa luo, jolloin hän ei tapaa vanhempiaan kuin pari kertaa vuodessa. Toisaalta joissain talouksissa asuu kolme sukupolvea yhdessä parissa huoneessa, ehkä vielä heidän lisäkseen naimaton serkku tai isotäti. Vanhat tädit ja sedät ja pihalla leikkivät lapset tietävät tai uskovat tietävänsä toisistaan kaiken tietämisen arvoisen. Kun uusi tyttö, yhden perheen sukulainen, muuttaa pihaan, se vaikuttaa kaikkien elämään, ja tulokas pyritään sijoittamaan omalle paikalleen yhteisössä, halusi hän sitä tai ei. Vaikka korttelin asukkaat tuntuvat tietävän toisistaan kaiken, joka perheellä on omat tapansa ja omat tiukasti vaietut salaisuutensa.

Li kirjoittaa helposti lähestyttävää ja mukaansa vetävää proosaa. Suosittelen niillekin, joita sana murhamysteeri ei houkuttele.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (Gummerus 2017)

Kirja ilmestyi helmikuussa 2017. Se on kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa.

Tämä on todella mielenkiintoinen kirja. Suosittelen kaiken ikäisille ihmisille. Jos pidät Suomen historiasta, hitusen vanhan kansan uskomuksista, eräkirjallisuudesta, jännityksestä ja ehkä hitusen romantiikasta, niin tämä on juuri sinulle hyvä. Eli tästä kirjasta löytyy vaikka mitä!

Kirja on luokiteltu romaaniksi; siinä on elementtejä fantasiakirjallisuudesta ja historiallisesta proosasta. Henkilöitä on useita ja he ovat vakuuttavia. Tarina on kuvitteellinen, joskin historian osuus kirjassa perustuu todelliseen historian kuvaan. Kirjassa on myös henkilöiden sisäisiä ajatuksia, joilla tarinaa viedään eteenpäin.

Minun oli pakko ensituttavuuden jälkeen ostaa tämä ihan omaksi. Aion kerätä kaikki sarjan kirjat. En ikinä ole lukenut kirjaa kahteen kertaan, mutta tämä tekee poikkeuksen. Kun sain kirjan ensi kerran käteeni, niin ajattelin: ”Apua! 680 sivua!” Mutta heti alusta lähtien tarina piti otteessaan ja saatoin uppoutua kirjaan ja unohtaa kaiken muun ympärilläni.

Ikimetsän sydänmailla kertoo Juko Rautaparran uudisraivaajaperheestä 1400- luvun Savossa. Kamula kuvailee tarkasti tuon aikakauden elämää; metsästystä, kalastusta, kasken polttoa ynnä muuta, eikä se ole millään lailla tylsää. Kirjassa on paljon jännittäviä elementtejä yksi toisensa jälkeen; eri heimot (karjalaiset, savolaiset, hämäläiset) sotivat keskenään ja elämä villieläinten keskellä on vaarallista.

Mielenkiintoiseen historiakuvaukseen sekoittuu fantasiaelementit. Ikivanha kansanusko metsänhaltijoista, maahisista, jättiläisistä, noidista ja tietäjistä kulkee tarinassa mukana täytenä totena. Kuvauksia eri haltijoista on mukava lukea. Kirjassa vilahtaa vedenhaltijaa ja kotitonttua. Kamulan kuvailut eri haltijoista on hyvin tehty.

Jään innoissani odottamaan seuraavaa osaa.

Minna Korkeila

Pekka A. Manninen: Pottakylän lapset

Tässäpä vasta vitsikäs ja hauska sarjakuva! Pottakylän lapset –sarjakuvaa ei ole kyllä tarkoitettu mielensäpahoittajille. Vitsit liikkuvat kakkahuumorista mustaan huumoriin kuvilla höystettynä. Jokaisella aukeamalla on neljän ruudun strippisarjakuva. Kirjassa Pottakylän lapset seikkailevat eri paikoissa ja saattavat laukoa hauskoja juttuja, ainakin aikuisen näkökulmasta. Maailma näytetään lasten näkökulmasta ja aikuisten maailma näyttäytyykin joskus erikoisena ja lapset tulkitsevat sitä kykynsä mukaan. Joskus aikuiset tekevät jotain omituista tai hassua ja heille nauretaan vuorostaan. Lapset ja aikuiset usein myös ymmärtävät toisiaan väärin. Tämä kirja toimii piristäjänä niin aikuisille kuin nuorillekin. Jotkut vitsit eivät ehkä aukea ihan pienimmille. Tumman huumorin ystäville ehdoton suositus! Kirja löytyy kirjaston sarjakuvahyllystä.

-Kirjastosilli