Elina Karjalainen: Teemu karvainen kaveri: Laulavan lintukoiran toinen elämä (WSOY 1985)

Teemu karvainen kaveri on Elina Karjalaisen Teemu-koirasta kertova tarina. Teemu on toiminut esikuvana Laulavalle lintukoiralle, joka esiintyy Uppo-Nalle -kirjoissa. Tarinankertojana toimivat vuorotellen Teemun emäntä ja Teemu leppoisaan tyyliin.

Tuleva emäntä on pahantuulinen, kun kaikki on rempallaan. Ei hän ole aikonut sinä päivä uutta koiraa perheeseen ottaa, mutta kaupan pihalla pikkuinen pentu valloittaa hänen sydämensä. Pennun isäntä aikoo lopettaa koiran, koska sen emo on kuollut ja pennun ruokkimisessa on kova vaiva. Siinä samassa Elinasta tulee emäntä, kun hän lausahtaa ottavansa pennun itselleen. Asia vaan pitäisi vielä selittää perheellekin. Teemu ei ole vielä luovitusikäinenkään, kun se muuttaa rättinsä kanssa Karjalaisen tiluksille.

Teemu on rotupankki, neljäätoista eri rotua, laikukas ja luppakorvainen vauhdikas koira, jolla on neljä numeroa liian iso nahka. Teemu on hassu koira, se pelkää ukkosta. Silloin se menee isännän sängyn alle piiloon vinkumaan. Automatkailusta emäntänsä mukaan ei pidä, mutta Teemusta autoilu on ihanaa. Teemu laulaa aina autossa, ulisee ja vinkuu koko matkan.

Perheen vanha pihakoira Täplä alkaa opettaa Teemulle pihakoirana olemisen oppeja, kunhan ensin hyväksyy Teemun.  Täplä opettaa Teemulle, että emännän huomion saa naurattamalla tätä. Emäntä on herkkä naurulle, Täplä sanoi. Jos saat hänet nauramaan, hän jättää työnsä ja lähtee mukaasi mihin vain: seikkailulle metsiin ja vainioille. Täplä sanoi, että täytyi vain tietää konstit, joiden avulla emännän saisi nauramaan. Ja se kertoi konsteistaan: Koira voi hakea ruokakupin ja asettaa sen päähänsä siten, että toinen silmä on näkyvissä ja toinen ei. Sitten on mentävä istumaan emännän viereen ja kurkistettava kupin alta emäntää. Ellei hän tuosta helly, on kokeiltava toista konstia, vanha Täplä opetti: On mentävä isännän vuoteeseen peittojen alle ja maattava siellä pää tyynyllä ja niin isännän näköisenä kuin mahdollista. Lisäksi on heilutettava häntää siten, että peitto kupruilee. Teemu tosin ei näitä temppuja oppinut vaan alkoi aina kiljua, kun kaipasi emäntänsä huomiota.

Teemu katoaa aina välillä omille seikkailuilleen ja sitten taas palaa kotiin. Teemulla on myös muutamia karvaisia koirakavereita, joiden kanssa se seikkailee. Eräänä päivänä Teemu ja kaverukset tapaavat kulmakunnalle muuttaneen Reinon, jonka nimestään huolimatta sanotaan olevan tyttökoira. ”Pojat” toteavat vierailtuaan Reinon luona, että asia on näin, tyttö se on ja varsin ihana.

 

Teemun seikkailut sopivat kaikenikäisille koirista pitäville lukijoille. Kirjaa löytyy kirjaston kokoelmasta niin luettavana kuin e-äänikirjanakin.

Alki Zei: Villikissa katsoo lasin takaa. Suomentanut Marikki Makkonen. 4. painos, WSOY 1995.

Kirjastossa oli äskettäin mielenkiintoinen näyttely Haluan kasvaa aikuiseksi, toista maailmansotaa käsitteleviä lasten- ja nuortenkirjoja. Näyttely toi mieleeni kirjan, joka joskus 60-luvun lopulla teki minuun suuren vaikutuksen, ja ilokseni löysin uudemman painoksen kirjaston hyllystä. Kun en ole koskaan oikein kasvanut aikuiseksi, luen edelleenkin aina välillä lastenkirjoja. Hyvät lastenkirjathan ovat hyviä kirjoja kenen tahansa luettaviksi.

Kreikassa, Samos-saarella Ikaroksen merellä, asuu Melia-tyttö perheineen, johon kuuluu pankkivirkailijaisä, lapsellinen kotirouvaäiti, isosisko Myrto, isoisä, joka on filosofi ja historiantutkija, sekä isotäti Despina. Melian elämään tuo jännitystä hauska vanhempi serkku Niko, joka kertoo jännittäviä satuja vierassalongin lasikaappiin suljetusta täytetystä villikissasta, joka karkaa öisin vaeltamaan ympäri maata.

Mutta Melian onnellisen lapsuuden rikkoo vuoden 1936 poikkeustila ja sotilasdiktatuuri. Kaikki muuttuu, kissanpojan nimeä myöten. Myrto ja Melia ristivät kissan Demokratiaksi, koska se oli hauska sana, joka toistui isoisän ja vieraiden väittelyissä, mutta he joutuivat lyhentämään nimen Demoksi, etteivät naapurit kuulisi heidän hoilottavan kiellettyä sanaa kutsuessaan kissaa kotiin illalla.

Pahempaa on, että Niko joutuu piilottelemaan poliiseilta ja että villikissa on epäilyksen alaisena sen jälkeen, kun lapset lörpöttelevät sen matkoista Espanjan sotaan. Aikuiset käyttäytyvät kummallisesti, ja yhtäkkiä ei aina olekaan oikein puhua totta. Lopulta Melia ei voi kertoa kaikkea edes Myrtolle, joka on liittynyt koulun nuorisoliittoon ja käyttää ylpeänä univormuaan ja opettelee natsitervehdystä.

Kirja on kirjoitettu 60-luvun alussa, ja se on edelleenkin ajankohtainen. Sen mustavalkoinen ”hyvät vallankumoukselliset/pahat fasistit” -asettelu voi vähän ärsyttää tämän päivän aikuista(kin) lukijaa, mutta kirjassa ei kuitenkaan saarnata. Isoisän kertomat antiikin tarut ja Niko-serkun villikissasadut yhdistävät menneisyyden ja nykyhetken ja tuovat jännitykseen mukaan sadunomaisuutta, joka kuitenkin katoaa, kun Melia joutuu näkemään, että sisarusten seikkailut ovat totisinta totta ja vaarat ovat oikeita.

Alki Zei eli lapsuutensa Samos-saarella. Hän opiskeli filosofiaa ja näytelmätaidetta Ateenassa ja elokuvataidetta Moskovassa, jossa hän asui poliittisena pakolaisena 1954-1964. Juntan tultua valtaan Kreikassa 1967 Zei pakeni Ranskaan ja palasi Kreikkaan vasta 70-luvulla. Häneltä on suomennettu toinenkin lastenkirja, toisesta maailmansodasta kertova Tämä on sotaa, Petros, joka oli mukana Haluan kasvaa aikuiseksi –näyttelyssä.

Leena Lehto