Jarkko Tontti : Perintö (Otava 2018)

Kirjavirkut-lukupiirissä keskustelimme Jarkko Tontin romaanista Perintö. Tontti sukeltaa romaanissa erääseen perintöriitaan pohjia myöden. Lukijoiden mielipiteet kirjasta olivat niin vaihtelevat, että tuon nyt vain oman näkemykseni tässä näkyviin, ja toivon että kommentoitte.

Eletään 2000-lukua. Jaakko-isä oli kuollut jo 1988 , ja äiti nyttemmin. Anna-Leena on isosisko ja Henrik pikkuveli. Aikuisinakin asetelma pysyy, eikä Anna-Leena oikein vieläkään usko, että Henrik mitään saisi aikaiseksi. Molempien vanhempien kuoltua jäävät aikuiset lapset setvimään välejään ja perintöään, sekä aineellista että henkistä.

Molemmat ovat sitä mieltä, että toinen sisaruksista oli äidin lempilapsi. Kun Henrik tyhjentää edesmenneen äidin kotia, hän löytää sattumalta äidin päiväkirjavihot. Samoja vihkoja havittelee Anna-Leena, joka oli luvannut äidille tämän salaisuudet pitää salassa Henrikiltä – koska poikaa pitää suojella: ”pojat ja miehet ovat niin hauraita”.

Vihkojen hallussapidosta ja lukemisesta kehkeytyy sisarusten välinen kilpajuoksu. Päiväkirjat tuovat kolmannen näkökulman romaanin ihmissuhteisiin. Äidin ilo ”M” mainitaan päiväkirjassa jo 1984. Päiväkirjamerkinnöistä löytyy tämän lisäksi muita tuntemattomia, joista lapset eivät olleet kuulleetkaan. Se kun äiti ei ollut sellainen kuin oli luultu, järkytti erityisesti Henrikiä. Anna-Leena järkyttyi lähinnä siitä, että äiti salasi tärkeimmän jopa Anna-Leenalta.

Molemmat sisaruksista joutuvat päiväkirjat luettuaan ja salaisuuden paljastuttua miettimään suhteita vanhempiinsa ja toisiinsa uusiksi. Henrik miettii muun muassa, onko hänessä äidin perintönä epäluulo, pelko ja kyynisyys. Anna-Leenakin joutuu ajattelemaan oman roolinsa perheessä uusiksi.

Nykyihminen kun olen, ihmettelin äidin loppuun asti -salailua. Mutta olisiko tuo kohtuuttoman tiukka salailu ja paljastumisen pelko ollut tässä romaanissa mukana lähinnä, jotta kirjailija saisi sisarukset lopulta oppimaan jotain itsestään, toisistaan ja elämästä.

Tontti kuvaa näitä raadollisia ihmisiä hienosti ja tuo esiin jokaisen monikerroksisuuden sormella osoittelematta. Riitaisten sisarusten dialogi on todella nautittavaa, kukapa ei tuntisi samantapaisia sisaruussuhteita tai perheen vanhempien ja lasten välisiä riitoja. Tuttua on varmasti sekin, että aivan eri suuntiin kasvaneet ja aikuiskokemusten myötä muuttuneet sisarukset kuvittelevat toisen olevan ihan samanlainen kuin lapsena oltiin.

Kirsti Ahlsten

Jenny Golgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020)

Kirjastoja vähennetään säästöpaineiden alla, kuten saimme nähdä täällä Hyvinkäälläkin Paavolan kirjaston lopetettua toimintansa. Myös Jenny Golganin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Uusia alkuja ja onnellisia loppuja on teemana kirjat, kirjastot sekä niiden lakkauttaminen säästöjen ja nykyaikaistumisen paineissa. Kuitenkin täällä kirjastossa ja varmasti myös te, jotka tätä kirjoitusta luette, olette huomanneet kuinka tärkeitä kirjat edelleen ihmisille ovat huolimatta kaikenlaisista nykyajan ajanviettotapojen vaihtoehdoista lukemiselle.  

Jenny Golganin kirjassa on toki syvemmällä tasolla kyse aivan muusta kuin kirjoista ja lukemisesta. Kirja kertoo nuoren päähenkilön kehityksestä arasta kirjoihin uppoutuvasta tytöstä oman paikkansa löytäneeksi naiseksi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, siinä on uusia alkuja ja onnellisia loppuja. Lukukokemuksena kirja mukava hyväntuulen romaani, muttei suinkaan tylsän arvattava kokonaisuus. 

Kirjamaailma luo tarinalle taustan, jota vasten tarinan on hyvä kehittyä. Päähenkilö Nina on lukutoukka, kirjastonhoitaja, joka oikeastaan ei työnsä lisäksi muuta teekään kuin lukee ja keräilee kirjoja niin paljon, että kämppäkaveri Surinder pelkää jo talon romahtavan kirjojen painosta. Tarina saa alkunsa, kun Ninan työpaikkana ollut kirjasto lakkautetaan ja hänen käsketään hakea uutta työtä keskustaan tulevasta mediateekistä. Nina hakee paikkaa lähinnä velvollisuudentunnosta ja koska muutakaan ei ole näköpiirissä. Tai muuta järkevää. Ninalla on nimittäin haave perustaa oma kirjakauppa, jossa voisi jatkaa työtä kirjojen suosittelun parissa. Lehdestä löytyykin ilmoitus myytävänä olevasta pakettiautosta, joka voisi sopia Ninan tarkoituksiin. Ja onhan hänellä jo kirjavarastokin suljetusta kirjastosta ylijääneitä niteitä. Auto tosin sattuu sijaitsemaan Skotlannissa ja Nina Birminghamissa, joten autonhakumatka olisi melkoisen pitkä. Nina päättää kuitenkin lähteä.  Pikkupaikkakunnan asukkaat odottavat toiveikkaina, että saisivat kirjaston tai edes kirjakaupan paikkakunnalle, josta kirjasto on lopetettu. Nina on kuitenkin päättänyt jäädä Birminghamiin, kunnes selviää, ettei kirja-autoa saakaan pysäköidä hänen kotikadullaan. Toisaalta kirja-auto voi liikkua missä vain. Nina päättääkin muuttaa Skotlantiin, jossa asukkaat ottavat Ninan ja hänen kirjansa avosylin vastaan. Skotlanti hurmaa Ninan luonnollaan ja jäyhillä ihmisillään ja tapahtuupa kirjassa myös läheltä-piti junaonnettomuus, joka johtaa ennalta arvaamattomiin seurauksiin.  

Jenny Golganilta on tullut jo tänä vuonna uusikin kirja, Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita. Hyvinkäällä kirja on vasta hankinnassa, mutta varauksia voi laittaa siihen jo valmiiksi verkkokirjaston puolelta! 

Katja Pettersson 

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (alkuteos Meortvyje dusi 1842)

Nikolai Gogol (1809–1852) oli venäläisen kirjallisuuden suuria satiirikkoja. Hän syntyi Ukrainassa, vaikutti Pietarissa ja kuoli Moskovassa. Kirjavirkut-lukupiirissä oli tarkoitus joulukuun alussa keskustella Kuolleet sielut -romaanista ja muustakin Gogolin tuotannosta. Koronan takia ei ollut mahdollista kokoontua, toivottavasti onnistuu pian.

Kuolleet sielut on saanut Suomessa monenlaisia painoksia ja suomennosversioita. Lukemani painos on WSOY:n 2009 julkaisema ja Jalo Kaliman kääntämä (suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov). Rikkain lukukokemus olisi varmasti tullut alkukielellä luettuna, mikä ei minulta onnistu.

Nikolai Gogolia ei kannata kovin ryppyotsaisesti tulkita. Gogolin maine realistina on aikojen saatossa pyrkinyt sivuuttamaan venäläisen mestarin fantastisia ja absurdeja piirteitä. Yritin joskus nuorena lukea Kuolleet sielut -teosta, onnistumatta. Nyt tämä toinen lukukerta oli suorastaan hauska, nauroin paikoin ihan ääneen. Usein on klassikoiden kohdalla käynytkin niin, että paremmin ymmärrän näin vanhana vasta. (Lukuunottamatta ehkä Kafkaa, paria suomalaista sekä Dostojevskin Karamazovin veljekset, josta nautin jo vähän yli parikymppisenä).

Gogol suunnitteli trilogiaa, josta ensimmäisen osan tunnemme Kuolleina sieluina. Trilogiasta piti tulla Gogolin suurteos. Gogol ehti julkaista ennen kuolemaansa ainoastaan tämän hauskan mutta lohduttoman Venäjä-kuvauksen. Toisesta osasta (Kiirastuli) on säilynyt tarinan runko. Kolmatta osaa Gogol ei ehtinyt aloittaakaan.

Päähenkilö Tšitšikov matkustelee pitkin maaseutua ostelemassa tilanomistajilta kuolleita sieluja eli kuolleita maaorjia, joita ei vielä ole poistettu rekistereistä. Hänen tarkoituksensa lienee rikastua myymällä sielut eteenpäin. Tämä sielukauppa monisärmäisine kuvioineen ja henkilöineen on täynnä merkityksiä, jotka avautuvat kelle mitenkin. Henkilöt ovat karikatyyrejä kun taas tarinan kertoja on tosi inhimillinen hahmo.

Tarinan päähenkilö Tšitšikov on joko moraaliton huijari tai hän on sellainen tuodakseen päivänvaloon ihmisten ahneuden ja pikkusieluisuuden. Ilmeisesti päähenkilöstä oli tarkoitus kehkeytyä toisessa osassa (Kiirastuli) oikea sankari. En kiinnittänyt niinkään huomiota Tšitšikovin huijariluonteeseen. Pikemminkin olin päähenkilön puolella ahneiden typerysten huijaamisessa.

Lukiessa mieleni ei välttynyt rinnastuksista nykymaailmaan. On ihmeellistä ajatella ihmisen mitättömän vähäistä muutosta 1800-luvulta tähän päivään. Mieti vaikka nykyajan globaalia taloutta, markkinailveilyä tai mielikuvituksellisia huijausmenetelmiä pitcoineineen ja tyhjine lupauksineen.

Jos pidit Kuolleet sielut -teoksesta, suosittelen myös 2016 uusina suomennoksina julkaistua Nenä ja muut pietarilaisnovellit -kokoelmaa.

Kirsti Ahlsten

Mikko-Pekka Heikkinen: Sähkömies (Johnny Kniga, 2020)

Olen kaipaillut ja huhuillut moneen otteeseen suuren suomalaisen humoristin perään. Kuka voisi sitoa vyötäisilleen Arto Paasilinnan vyön tai kantaa Veikko Huovisen viittaa harteillaan. Oletan, että Paasilinna käytti vyötä eikä henkseleitä, Huovisesta en kyllä tiedä käyttikö hän viittaa vai ei. Miten tahansa, he kumpikin ovat syöpyneet syvälle suomalaisten mieliin armoitettuina tarinankertojina ja hupailun mestareina. Sanan säilä iski terävänä kiperiinkin ja tärkeisiin aiheisiin.

Mikko-Pekka Heikkinen on ilahduttanut lukijoita jo useamman vuoden omintakeisella huumorillaan. Tämän kainuulaistaustaisen, nykyään Hesarin toimittajana työskentelevän prosaistin ensimmäinen teos on 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina. Teoksen novelleissa on vinksahtanutta huumoria ja absurdeja elämäntilanteita.  Useammankin novellin aiheet ja teemat ovat heränneet ja jalostuneet eteenpäin myöhemmin julkaistuissa romaaneissa Terveiset Kutturasta (2012), Jääräpää (2014), Poromafia (2016) ja Betoniporsas (2018).

Tänä syksynä Heikkinen herätti sitten henkiin Sähkömiehen. Mietiskelin kirjaa lukiessani, että onkohan Heikkisella itsellään tai hänen lähipiirissään lapsia, joille luetaan Kapteeni Kalsaria ja Megajätkää tai sitten hän on vain itse lapsuudesta asti (kuten moni muukin) fanittanut Batmania, Teräsmiestä tai jotakin muuta trikoisiin ja viittaan pukeutuvaa supersankaria.

Sähkömies on sähköasentaja Tarmo Kaski. Aivan tavallinen uusperheen isä – tai ainakin niin voisi sivustaseuraaja luulla arkisena loppuvuoden harmaana päivänä. Yöaikaan Tarmo pukeutuu naamioasuun ja tolppakenkiin ja kiipeilee rakennusten katoilla, bensa-asemilla ja sähkövoimaloissa aiheuttaen sähkökatkoksia ja kaaosta. Hän haluaa hidastaa ilmastonmuutosta sabotoimalla energiasyöppöjä laitoksia.

Joulun alla Helsinki joutuu useita päiviä kestävän jäämyrskyn kouriin. Asuinalue yksi toisensa jälkeen pimene… mikä on Sähkömiehen osuus? Onko Tarmon sivuleikkurilla asiassa osansa?

Tärkeässä sivuosassa on kirjassa Tarmon avovaimon poika Max. Hänen kauttaan tuodaan esille some-maailman hektisyys. Kilpailu klikkaajista tubekanavalla on armotonta. Kun omalla kanavalla tulee pohjaton alamäkiluisu, Max alkaa kuvata Sähkömiehen toimintaa nettiin. Kertomus huipentuu tammikuussa järjestettävään suureen ilmastokokoukseen Helsinki Lock-Downiin, jossa Sähkömieskin haluaa sanoa oman sanansa.

Teos oli kevyttä ja helppoa lukea. Ja naurattikin minua, mutta hieman sekavampi ja kiemurtelevampi  tämä oli kuin edeltäjänsä Betoniporsas, josta pidin enemmän.

Suosittelen sinulle, jos elämä on mielestäsi liian vakava asia otettavaksi liian vakavasti.

              ” Tarmo katsoi itseään silmiin. Nyt ois näytön paikka.

                  Minä olen jääkaupungin kostaja, hiilihorteesta herättäjä, kasvihuoneen kaataja, uuden ajanlaskun airut. Arkkivihollisena ilmastonmuutos.

                 Jokainen solu, tuma ja synapsi hehkui.

                 Minä olen Sähkömies. ”        s. 75

Sirkka K.

Maja Lunde: Mehiläisten historia. (Tammi 2015)

Norjassa kirjakauppiaat valitsivat Maja Lunden Mehiläisten historian vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. Mehiläisten historia on ensimmäinen osa Maja Lunden ilmastokvartetista. Toisesta ilmastokvartetin osasta Sininen on tänne blogiin kirjoittanut aiemmin Sirkka.  

Mehiläisten historia kertoo mehiläisten häviämisestä ja siitä, kuinka dramaattisesti se vaikuttaa luontoon. Siinä kerrotaan kolmen eri aikakausina eläneen ihmisen tarinaa ja ennen kaikkea tarinaa mehiläisten katoamisesta ja siitä mitä se aiheuttaa ihmiskunnalle ja luonnolle. 

Taon tarina kertoo siitä, kun mehiläiset ovat kadonneet ja ruoka on loppumassa 3000-luvun kynnyksellä Kiinassa.  Taon ja hänen miehensä Kuanin työ on pölyttää hedelmäpuita käsin, kuten useimpien muiden kyläläisten. Kolmihenkisen Taon, Kuanin ja kolmivuotiaan Wei-Wenin elämä on kovaa, mutta Wei-Wenin äidin Taon toivo on Wei-Wenissä. 

Williamin tarina puolestaan sijoittuu 1850-luvun Englantiin. William on luonnontieteilijä, joka on kiinnostunut mehiläisistä. Epäonnistumiset ovat kuitenkin ajanet hänet sängynpohjalle läheiset ihmiset ovat heittäneet toivonsa, että hän koskaan enää nousisi sieltä. Kuitenkin eräs asia saa hänet innostumaan ja lähtemään liikkeelle. 

Georgen tarina sijoittuu Yhdysvaltain Ohioon, alkaen vuodesta 2007. George pitää mehiläisfarmia ja yrittää sinnitellä perinteisin menetelmin, rakentamalla itse mehiläispesänsä. Georgen aikakaudella mehiläiskato on jo tosiasia, mutta hän sinnittelee jääräpäisesti eteenpäin. Vaakalaudalla tuntuu jo olevan niin avioliitto kuin suhde omaan poikaankin. 

Vaikka kirja on synkkä, siinä on kuitenkin tarpeeksi toivon pilkahduksia ja jännitystä, jotta sen jaksoi lukea. Kuvaukset mehiläisten kasvatuksesta ja mehiläiskadon syistä olivat mielenkiintoisia. Mehiläiskadon lisäksi kirjassa oli paljon kuvausta sukupolvien välisestä kuilusta. Kaikki päähenkilöt lastasivat paljon odotuksia omille lapsilleen. Sitäkin tarinaa oli kiinnostava seurata, vaikkakin kolme tarinaa tuntuivat jossain kohdin sen osalta hieman kliseisiltä. 

Meidän kirjastossamme kirja on sijoitettu tieteiskirjallisuuteen (hyllypaikka 84.2 skifi), mutta sitä ei kannata säikähtää, vaikkei olisikaan erityisesti skifin ystävä. Myös Risto Isomäen kirjoista pitävät: tämä kannattaa lukea! 

Mehiläisten historia oli kirja, jota luin yhtä matkaa mieheni kanssa. Pidimme siitä molemmat. Tällä tavalla en aiemmin olekaan lukenut yhtään kirjaa. Molemmilla oli omat niteet ja välillä keskustelimme kirjasta. Näin kirjan sisältö oli tuoreessa muistissa ja siitä pystyi keskustelemaan heti. Voin kyllä lämpimästi suositella tällaista lukutapaa, jos vaan kirjalliset mieltymykset tarpeeksi kohtaavat. 

Katja P. 

Terhi Rannela: Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto 2020)

”Suru on kuin abstrakti maalaus, jonka edessä seisomme hämmentyneinä. Mitä enemmän meitä on siinä katsomassa, rinnakkain, sitä tarkemmin pystymme teosta kuvailemaan.”

Terhi Rannelan äiti kuoli äkillisesti 2016. Puoli vuotta ennen kuolemaansa 69-vuotias äiti oli jäämässä eläkkeelle suutarinliikkeestään, jota oli pitänyt pienellä paikkakunnalla. Teos Äiti on sekä muistelma että surutyöprosessi. Rannela pohtii paljon surua, ja kirja sisältää viittauksia monen muunkin suruun, kirjailijoiden ja tavallisten ihmisten. Rannela on kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Siispä hän avaa teoksen alussa lukijalle kirjoittamisprosessiaan.

Kirjaston Kirjavirkut-lukupiirissä teosta arvioitiin syyskuussa, ja mielipiteet olivat osin ristiriitaisia. Osa meistä vanhemmista lukijoista piti Rannelan tekstiä sirpaleisena, turhan itsekeskeisenä ja vähän naiivina. Oma äiti jaksoi ja oli aina käytettävissä, kunnes yhtäkkiä meni ja kuoli. Toisaalta teos on oivallinen tämän ajan edustaja, kun vertaa vastaavaan paljon vanhempaan Merete Mazzarellan Juhlista kotiin -teokseen. Ja ymmärrämmehän toki, että mitään objektiivista surukokemusta ei voikaan kertoa, vaan suruprosessi on aina omanlainen.

Rannela peilaa tuntemuksiaan uusimpaan surututkimukseen ja vaihtaa ajatuksia muun muassa Eeva Kilven, Simone de Beauvoirin, Joan Didionin ja Claes Anderssonin teosten kanssa. Kiinnostavasti hän vertailee miehen ja naisen erilaisia tapoja ilmaista surua ja tehdä surutyötä. Hän pohtii myös, miksi juuri runous on se kirjallisuudenlaji, joka vaikealla hetkellä lohduttaa eniten. Henkilökohtaisesti sain paljon kirjavinkkejä, sillä Rannela on listannut lähteet kirjan loppuun huolellisesti.

Kirjastot ovat sijoittaneet teoksen eri tavoin, muistelmiin tai kaunokirjallisuuteen, kun taas Hyvinkään kirjastossa Äiti kuuluu kriisi/surutyö -luokkaan. Se onkin mielestäni oikea sijainti kirjalle: blogissaan Rannela kirjoittaa:

”On tärkeää, että kirjat löytää lukijansa. Kirjoitin kirjan lohduksi, vertaistueksi kaltaisilleni.” (https://terhirannela.org).

Suosittelen kirjaa luettavaksi erityisesti kun itsellä on surua, vaikka vain pieniin pätkiin annosteltuna. Kirjaa lukiessa omat kokemukset helposti putkahtelevat ajatuksiin ja saattavat itkettääkin. Ja kuitenkin muiden kokemukset, joita kirjassa on paljon, auttavat ehkä hiukan eteenpäin.

Kirsti Ahlsten

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä: muistiinpanoja

Mitä jos kaikki onkin tässä? Mitä, jos aiemmat valinnat tuntuvat kaatuvan päälle ja tekevät olosta kahlitun? Pauliina Vanhatalon Toinen elämä kertoo keski-ikäisyyden aiheuttamista mietinnöistä. Tarina on hukassa. Joten se täytyisi löytää. Kaikki niin valmista, että se hyydyttää? 

Minua on alkanut häiritä ajatus siitä etten ole enää kiinnostava. 

Monin verroin nykyistä kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. Hänen tilalleen on astunut sovinnainen ja säyseä henkilö, keskiluokkainen ja ennustettava perheenäiti, etuoikeutettu niin monella tavalla että hänen olisi oikeastaan syytä olla vain hiljaa. Sama mies jo yli kymmenen vuotta, kaksi lasta, asuntolaina, koira, muutama ylimääräinen kilo, vaikeuksia muistaa omaa täsmällistä ikää mutta toisaalta alati läsnäoleva tietoisuus kulman takana odottavasta nelikymmenvuotispäivästä. 

Mitään alkuperäistä tai yksilöllistä hänestä on turha etsiä. 

Hajaantukaa täällä ei ole mitään nähtävää. 

 Miten ketään voisi kiinnostaa tavallinen, keskiluokkainen ja keski-ikäinen, joka siivoaa ja pyykkää? Olisi ihanaa olla vielä kiinnostava, mutta se vaatisi dramaattisempia elämänkäänteitä. Vielä voisi ehtiä saamaan kolmannen lapsen, auttaisiko se? Toisaalta lasta ei voi saada pelkästään siksi, että ei kestä ajan kulua. On mentävä eteenpäin. Alkaa toinen elämä, jossa mietityttää onko tehnyt oikeita valintoja. Kannattiko? Mitä sitten? Kai tulee jotain juonenkäänteitä vielä? 

Ehkä tämmöinen miettiminen on tyypillistä keski-ikäisille naisille. Nyt tai ei koskaan? Tietyt unelmat on lukittu toteutettaviksi, mutta sitten herää ahdistumaan valintojen pysyväisluonteesta. Minulle tämä kirja ainakin osui ja upposi! 

Katja Pettersson

Syvemmälle marginaaliin 4/4: Arto Salminen, tuntematon kansalliskirjailija

Teollisuuskadulle Vallilan reunaan nousseen OP-ryhmän uuden pääkonttorin neuvotteluhuoneet saatettiin varustaa peräti neljällä huomattavan kookkaalla led-näytöllä. Olin asentamassa niitä iltaisina firaabelihommina, abiturienttivuonna 2015. Rymistelin vikuroivien kärryjen kanssa maanalaiseen parkkihalliin, hain varastosta näytöt, kerralla niitä mahtui kyytiin muistaakseni juuri sen neljä kappaletta, kiersin maalarinteippiä kuorman pitimiksi ja ahtauduin hissiin. Hissi kiidätti ylempiin kerroksiin. Minulla oli aina hyppysissäni myös paperinivaska, konttoritilojen pohjapiirustukset. Pomo oli merkinnyt asteriskeilla paikat, joihin näyttöjä tulisi. Ne viitoittivat tietäni. Niiden perusteella minä suunnistin.

Kokolattiamatto suhahteli Jalaksen turvakenkien alla. Sähköasentajat olivat käyneet kiinnittämässä huoneisiin seinätelineet. Periaatteessa minun ei tarvinnut kuin ruuvata kannakkeet näyttöjen taustaan ja nostella ne paikoilleen. Nostaminen ei kuitenkaan ollut aivan mutkatonta. Vähin erin opin käyttämään prosessissa koko kroppaa, ojensin oikean jalkani eteen, otin asennon kuin askelkyykyssä. 45-tuumaisista selvisin jotenkuten. 60-tuumaisten kanssa olin sen sijaan todellisissa vaikeuksissa. Puhisin. Kannakkeet hamusivat tyhjää, lovet eivät löytäneet uraa. Äkkiä tunsin käsivarsissani kihelmöivää polttelua. Kädet menivät kramppiin. Samassa koko paska rojahti lattialle.

Hiljentynyt työmaa kaiutti ärräpäät. Huokaisin raskaasti. Asetin näytön nojalleen seinää vasten ja päätin pitää tauon. Lähdin parakkiin syömään eväitä.

Parakin nurkassa jääkaappi naksui kuin jäähtyvä autonmoottori. Keskimmäisellä hyllyllä oli pakasterasiani, rasiassa muutama siivu sinihomejuustolla höystettyä Frutti Di Mare -pizzaa. Otin kaapista pahvilautasen, laitoin ruoan mikroon. Väänsin ajastimen minuutin paikkeille. Jäin kuuntelemaan hurinaa.

Vasta silloin huomasin, että ovensuussa, kuppituolissa pitkänomaisen pöydän ääressä, istui rokonarpinen mies. Kaveri naksutteli kuulakärkikynää kuin heikkohermoinen, täytti Metro-lehden sanaristikkoa. Valkoisen kypäränsä sanaristikkomies oli laskenut pöytäpinnalle. Valkoinen se oli vain rakennusmestareilla ja muilla päälliköillä.

Mikroaaltouuni päästi äänimerkin. Otin lautaseni kuumasta nielusta, vesipullon mikron vierestä, ja hoipuin pöytään. Kävin istumaan kahden tuolin päähän sanaristikkomiehestä. Rupesin selvittämään kurkkuani, kerroin urakastani, minähän nostelin täällä led-näyttöjä seinille, ja 60-tuumaiset tuottivat ylipääsemättömiä hankaluuksia, se oli toivotonta, siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään… Viimeisen lauseen sanoin venytetyllä äänellä. Jätin sen ikään kuin ilmaan roikkumaan. Elättelin toiveita, että sanaristikkomies olisi ymmärtänyt pienestä vihjeestä, tarjoutunut auttamaan.

Parakkiin laskeutui hiljaisuus. Katsoin miestä tutkivasti. Kaveri tuijotti lehteään rävähtämättömin, tylsämielisin silmin. Koko yksinpuheluni aikana hän ei ollut antanut häivähdysmäisintäkään merkkiä siitä, että olisi kuunnellut minua. Yksikään jähmeiden kasvojen uurteista ei ollut syventynyt. ”Mä en tiedä tiedätkö sä sitä vielä”, kaveri sanoi sitten, hienoisesti madalletulla äänellä ja oikeastaan yhtäkkisesti, taitteli Metro-lehden, heitti sen parakin pöydälle, hieraisi verestävän punaisia silmiään ja jatkoi: ”Mutta jokaisessa duunissa on omat huonot puolensa. Vastentahtoisuus kuuluu työn luonteeseen. Vastentahtoisuus on erottamaton osa työn luonnetta.”

Kaveri naksautti kuulakärkikynäänsä viimeisen kerran, sujautti sen rintataskuun, kahmaisi kypärän pöydältä, kohottautui ja lähti. Ovi kävi. Saranat ujelsivat.

Hautasin kasvot käsiini. Seuraavana päivänä toimistotiloissa oli määrä tehdä jotain testauksia. Pomo varmasti haluaisi, että näytöt olisivat seinätelineissään ja virtajohdot tiiviisti kerittyinä, sievinä kimppuina.

Huokaisin jälleen raskaasti. Mutustin pizzasta viimeiset tähteet, huuhtelin ne alas suullisella haaleaa vettä, vein pahvilautasen roskakoriin ja lähdin parakista.

Ulkona ehdin vielä nähdä sanaristikkomiehen silmännurkastani. Kirkkaankeltainen työtakki oli vaihtunut musteensiniseen farkkurotsiin. Tupakka roikkui suupielestä.

Kaveri harppoi pukusuojista työmaan porteille, leimasi taakseen katsomatta itsensä ulos.

Täkäläisessä kaunokirjallisuudessa tuota sanaristikkomiehen tähdentämää vastentahtoisuutta on kaikkein riemastuttavimmin kuvannut Arto Salminen (1959–2005). Salmisen alkupuolen tuotannossa romaani Paskateoria (WSOY, 2001) taas tekee pesäeroa edeltäjiinsä ainakin siinä, että kirjailija kartoittaa nyt uudenlaista miljöötä, siirtyy turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksista ja ummehtuneista varastoista viihdejulkisuuden kulisseihin. Paskateoriassa – nimelle löytyy sivumennen sanoen useitakin merkityksiä, suorimmin se viittaa Hannu Wikholm -nimisen ajattelijan teoriaan ihmisen vuosimiljoonien saatossa päästämistä pieruista, joiden paskamolekyylit ovat nousseet ja kerääntyneet johonkin niin, että jonain päivänä kaikki romahtaa niskaan – Antti Suurnäkki työskentelee rivitoimittajana likasankojournalistisessa juorulehdessä. Salmisen romaanihenkilöt ajautuvat jälleen häikäilemättömiin tekoihin. Pikkuformuloissa kilpaileva Tony Kaakko on keskeyttänyt lähes jokaisessa osakilpailussa. Neljänneksi viimeinen sija on paras sijoitus menneellä kaudella. Ura on aallonpohjassa. Kaakko ajeluttaa syöpään sairastuneita lapsia kilpa-autossaan, poseeraa lehtikuvaajalle, yrittää näin houkutella maksukykyisempiä sponsoreita tukijoikseen. Juorulehden toimituksessa yövuorolaiset sujuttavat Koskenkorva ja Dry Vodka -pullonsa tennissukkiin, harrastavat uhkapelejä ja pitävät haastattelulehtiöön velkakirjaa, ”Repe 50”, ”Kössi maksaa tästä satasen”. Minkäänlaisia yötyökorvauksia Repe ja Kössi eivät nauti.

Loasta huolimatta Paskateoria ei jätä oksettavaa jälkimakua. Salminen suo lukijalleen hengähdystaukoja, kirjoittaa dialogivetoisten kohtausten ympärille kristallinkirkkaita virkkeitä, lakonisen kauniita kuin Veijo Meri.

Kielellistä ulottuvuuttakin olennaisempaa on kuitenkin se, etteivät henkilöhahmojen inhottavat ja vastenmieliset teot kumpua mistään ihmisen sisällä piilevästä, abstraktista pahasta. Sitä vastoin Salmisen hahmot ilmentävät aina jotain itseään suurempaa pahuutta. Se sijaitsee systeemissä, ei ihmisessä. Römeä-ääninen päätoimittaja Juurakkokin takoo nyrkkiään neuvottelupöytään vasta kun levikki on kääntynyt laskuun:

Vitut! Me ruvetaan tekemään huonompaa lehteä. Juttujen pitää olla sillä tavalla parempia, että ne on selvästi huonompia. Tästä päivästä lähtien mä kiellän kaikki ironiat ja tyylilajit. Pelkkää päälausetta vain ja selvää asiaa. Ihmiset lukee lehteä väsyneenä ratikassa työpäivän jälkeen. Ei ne jaksa keskittyä teidän viisasteluihinne. Ne nukahtaa ja ajaa pysäkin ohi ja joutuu liian kauas kotoa ja liian lähelle jotain sellaista paikkaa, mihin me ei haluta niiden menevän.

Salmisen pääteoksena voinee pitää vuonna 2005 ilmestynyttä Kalavaletta. Romaanin sivumäärä nousi totutusta reilusta sadasta yli kahteensataan. Alaotsikkokin oli kajahtavan mahtipontinen: Kansalliseepos.

Kalavale tapahtuu tv-maailmassa ja sisältää synkeän ennustuksen. Kasperi on loistavalahjainen nuoren polven tuottajakyky. Oona majailee lähiössä ja haaveilee äkillisestä rikastumisesta. Tuntuvasti vanhempi, entisinä aikoina maineensa hankkinut tv-moguli Kyösti ”Fisu-Hanski” Hannukkala ideoi heidän kanssaan upouuden reality-formaatin. Tai seuraa kauhistuneena vierestä, kun nuoremmat ideoivat.

Pelkästään sanana moraali sopii huonosti Salmisen henkilöhahmojen suuhun. Kasperi kehaisee, että nykytelevisiossa ”pelaa sama moraali kuin asekaupassa”. Muutosta pelkäämätön tuottaja haluaa lyödä isoa gongia. Hän haluaa ohjelman, joka tuo yhteen moraalinvartijat ja moraalittomat, jossa ”epätoivo poseeraa munasillaan”.

Palaverin kuluessa hahmottuu konsepti kuudesta vangista ja vartijasta. Koko joukko teljetään kahdeksi kuukaudeksi eristyksiin. Vartijoilla on loukkaamattomat oikeudet kiduttaa vankeja. 200 000 euron pääpotin voittaa kilpailija, joka on valmis ottamaan kovimman ampeerimäärän sähkötuolissa.

Laajaa lukijakuntaa Salminen ei ole kerännyt, ei elinaikanaan eikä sen jälkeen. Parnassossa syksyllä 2005 julkaistussa muistokirjoituksessa Salmisen kustannustoimittaja Harri Haanpää siteerasi joitakin kirjailijalta saamiaan sähköpostiviestejä. Niissä Salminen luki raskain mielin madonluvut, teki murheellisen johtopäätöksen: ”Vain Ferrareja myydään Suomessa vähemmin kappalein kuin minun kirjojani.”

Hullussa maailmassa Salminen on kuitenkin yhä ajankohtaisempi kirjailija. Kalavaleen dystopia ei langennut vainoharhaisuuteen. Se on ollut totta jo pitkään.

Sami Mäkäräinen

Aase Berg: Akka Jyrki Kiiskinen (suom.) Siltala 2019

”Aviopari on koko pitkän yhteiselämänsä perääntynyt ja taantunut, keskittynyt siihen. Heillä on leikkimökki vaimon uupuneenjäykälle, epäseksuaaliselle alastonmallitaiteelle, ja he hoitavat taloaan, heillä on vaarattomia kiinnostuksen kohteita, he jongleeraavat puolispirituaalisin kujein ja loisivat taiteellisesti muiden vapausprojekteissa, se on koko heidän elämänsä.”

Ruotsalaisen runoilijan ja esseistin Aase Bergin ensimmäinen romaani on klassinen kolmiodraama: mies, vaimo ja rakastajatar. Kirjan kertoja, Akka, on rakastajatar Thelman alter ego, joka kuvailee tilannetta välillä sisältä ja välillä kuin ulkoapäin. Victor ja hänen vaimonsa Madonna elävät (Akan mukaan) rakkaudettomassa liitossa, jonka perustana on omaisuus ja maine ja jota pitävät pystyssä Victorin lapsenomainen riippuvaisuus ja mukavuudenhalu ja Madonnan äidillinen uhrautuvaisuus. Thelma on työväenluokasta lähtöisin ja on aina elänyt vapaata boheemielämää, tällä hetkellä maalla hevosten ja koirien ja kahden teini-ikäisen lapsen kanssa. Hän on hyvissä väleissä entisten rakastettujensa kanssa ja tulee toimeen vapaasti kasvatettujen lastensakin kanssa. Victor on rikas, menestynyt taiteilija, joka liikkuu Ruotsin ylimmissä piireissä, joiden ulkopuolelle Thelma jää jo kotitaustansa vuoksi. Madonnakin on taiteilija, mutta hänen taiteensa on Akan mukaan vain teeskentelyä ja puuhastelua.

Victorin kanssa elämä on salailua, yhteinen taideprojekti peittää alleen villin rakkauden, johon kuuluu yhteinen, Victorin maksama asunto ja yhteiset matkat. Victor palaa aina Madonnan luo, eroamislupaukset petetään, vaimoa täytyy kohdella kunnioittaen ja suojella. Vaimo ei tiedä tai ei ole tietävinään Victorin suhteesta Thelmaan. Madonna hoitaa lapset, sisustaa ja suunnittelee asumista ja elämää, ja Victor antaa hänen leikkiä kotia – tai siis olettaa, että vaimo hoitaa kodin sekä ulkokultaisen edustamisen ja siinä samassa pitää huolen Victorista.

Tilanteet tuntuvat kovin vanhanaikaiselta; lukija alkaa ihmetellä, onko tällaisia ihmisiä nykyään olemassa. Akka vakuuttaa meille, että näin asiat ovat, tätä miehet haluavat, tähän ansaan naiset joutuvat, niin aviovaimot kuin rakastajattaretkin. Näemme kaiken Akan näkökulmasta; hän selittää meille sekä Thelman että Victorin ja Madonnan.

Kirja on oikeastaan kokoelma lyhyitä esseitä tai proosarunoja. Akan tunteet ryöppyävät villeinä usein silloinkin, kun hän luulee analysoivansa henkilöitään ja heidän tekojaan tyynesti ja tarkkasilmäisesti. Kuten akka itse sanoo: ”Olen kiihko ja kylmyys”. Teksti on niin vaikuttavaa, että toivoisin saavani lukea myös Aasa Bergin runoja ja esseitä suomennoksina. Hän kirjoittaa naisen (ja miehen!) vapaudesta ja vapauden riistosta, etsii syyllistä, syyttää kaikkia asianosaisia, antaa heille anteeksi ja syyllistää heitä uudestaan. Ainoastaan yksi totuus pysyy: ”Miehet pettävät aina”. Itsensäkin.

Leena Lehto

 

Syvemmälle marginaaliin 3/4: Arto Melleri ja Meno-paluu

Kadotetun viattomuuden vihlaisu. Ja ylimielinen älykkyys.

Muun muassa näihin kielenparsiin runoilija Arto Melleri (1956–2005) oli erikoisesti viehtynyt. Ne toistuvat ehtimiseen hänen työpäiväkirjamerkinnöissään, henkilökohtaisissa syväluotauksissa, fragmenteissa, joiden avulla Martti Anhava piirsi päähenkilönsä näkyviin taiteilijaelämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä (Otava, 2011). Päihteet eivät olleet tyystin turruttaneet luontaista herkkyyttä. Itsesyytöstä ja tunnontuskiaan huumausaineisiin hairahtanut runoilija luonnehti mielellään juuri kadotetun viattomuuden vihlaisuiksi, ”joka kerta kun neulan viisto, ontto kärki puhkaisee suonen seinämän”.

Kirjallisuushistoriallisesti merkittävin vihlaisu koetaan kuitenkin episodeista rakentuvan proosateoksen Rubiinisilmäinen pääkallosormus (1985) viimeisillä lehdillä, jälkikirjoituksessa ”Jäät lähtevät”. Siinä kovasti kirjailijan itsensä oloinen Hän käyskentelee järvenrannalla, tekee hajanaisia huomioita kevään tulosta, ja antaa pian ajatustensa virrata valtoimenaan, siis ”Sokean Saarnaajan” puhua itsessään. Romua rakkauden valtatiellä -elämäkerran jälkeen ”Jäät lähtevät” näyttää entistäkin enemmän tekijänsä omakohtaiselta pohdinnalta, joka on löytänyt lyyrisen fiktioproosan muodon:

Hän tuli tänne etsimään poikaa jolla oli verryttelypuseron rintataskun kohdalla Pohjanmaan vaakuna: kärpät, ja repaleinen varis olkapäällä, ei löytänyt, vain Sokea Saarnaaja huusi: Taivaan Hääväki saa Ijäti juopua Kristuksen verestä… Hän kuunteli sitä vintissä, hän on aina ollut vintissä, ja kadotetun viattomuuden vihlaisut, niin kuin neulan viisto ja ontto kärki puhkaisee ihmisen ihon, ajavat hänet sinne taas ja kaikki läpäisee ja hohtaa valoa (…).

Ylimielinen älykkyys taas oli – eikä suorastaan yllättäen – peräisin teatterin voimahahmo Jouko Turkalta. Vuoden 1981 alkuhämärissä runoilijan mieli oli alamaissa. Rahahuolet painoivat, vekseli oli lankeamaisillaan. 9. tammikuuta Melleri listasi työpäiväkirjaansa tuoreimmat vastoinkäymiset, sairastelujakson ja houreiset yökaudet korkean kuumeen kourissa, kapakoissa kohdatut verbaaliset hyökkäykset, pyörteilevät epäilykset siitä että oman sukupolvensa kulttuurikellokkaana hän ”maksaisi nyt takaisin helppoja voittojaan”. Kaiken kukkuraksi Turkka oli soittanut kertoakseen, ettei näyttelijä Kaija Kangas, Mellerin tuolloinen elämänkumppani, saisikaan kiinnitystä Kaupunginteatterista. Yhtenä syynä tähän Turkka oli maininnut Mellerin ylimielisen älykkyyden ja sitä kohtaan tunnetun epäluulon. ”Kuulostaa Turkan teorialta”, Arto kirjoitti työpäiväkirjaansa, ”mutta mahdottomimmillaankin niissä on aina jotain totta”.

Rubiinisilmäinen pääkallosormus käsiteltiin aikansa lehtiarvosteluissa ikään kuin kiitetyn runoilijan proosadebyyttinä. Ankarasti ottaen se ei kuitenkaan ollut sitä. Varsinaisen debyyttinsä kertomakirjallisuuden puolella Melleri teki verrattain nuoressa 13-vuoden iässä, kun Kauppiaitten Kustannus Oy järjesti yhdessä TV2:sen ja Lasten Radion kanssa valtakunnallisen kirjoituskilpailun. 13–14-vuotiaiden sarjassa toiselle sijalle ylsi nimimerkkiä ”Robinson tällä saarella” käyttänyt eteläpohjanmaalainen, kiistattoman varhaiskypsä lahjakkuus, joka ”taisi kynänkäytön siinä kuin aikuinenkin”. Meno-paluu ilmestyi Kontakti-kirjana lokakuussa 1970.

Novellimainen teksti alkaa opettajainkokouksella kuvitteellisessa Soikkolan kylässä. Kolmatta luokka-astetta käyvä Rikhard Kivipaasi on laukonut hävyttömyyksiä maisteri Salmelle ja syyllistynyt noin muutoinkin epäasialliseen häiriökäyttäytymiseen. Maisteri vaatii, että Rikhard erotetaan koulusta ikuisiksi ajoiksi: ”En voi sietää häntä silmissäni.” Kokouksen edetessä maisterin vaateet kuitenkin lientyvät. Opettajakunta päättää erottaa Rikhardin vain seuraavaksi kahdeksi viikoksi.

Sitten näkökulma vaihtuu Rikhardiin. Pojankoltiainen särpii läheisessä baarissa pommacia, törmää rappioalkoholisti-isäänsä ja livahtaa baarista rautatieasemalle. Asemalla Rikhard kiipeää junaan, ostaa matkalipun niin kauas kuin rahat riittävät ja päätyy ”etelän suureen rannikkokaupunkiin”, kaiketi viitteelliseen Turkuun. Tästä käynnistyy vauhtipitoinen seikkailu. Rannikkokaupungissa Rikhard tutustuu hämyisään mieshenkilöön, miehellä on saappaat ja farmarit, yllään pusero, jonka selkämyksestä Silja Linen painatus on jo pahoin haalistunut. Reiska Mäkeläisestä ei totisesti saata erehtyä: kaverihan on aivan selvästi työtön merimies! Rikhard seuraa Reiskaa satama-alueen varastorakennuksille. Siellä hän alkaa selailla edellispäivän sanomalehteä, huomaa pikku-uutisen Tuomisaaren kartanoa asuttavalta agronomilta anastetuista pöytähopeista ja BMW-merkkisestä moottoripyörästä, jonka rekisteritunnus on QQ 135. Öljylampun valossa Rikhard katsahtaa Reiskan moottoripyörää. Sekin on BMW. Ja senkin rekisteritunnus on QQ 135…

Anhavan mukaan Melleri ei koskaan tehnyt elettäkään, jotta Meno-paluu, tai kolme vuotta myöhemmin niin ikään Kontakti-kirjana ilmestynyt peukalokyytitarina Liftarien yö, olisi tullut uudelleen julkaistuksi. Syitä tähän voi vain arvailla. Ehkä Finlandia-palkinnollakin noteerattu runoilija mielsi varhaisaikojensa lauseenmuodostuksen kestämättömän kömpelönä? Mahdollista on toisaalta sekin, että Melleri harjoitti julkaisuhaluttomuudessaan eräänlaista itsesuojelua. Meno-paluun ”konduktööri vilkuili pahaenteisenä sekalaista seurakuntaa, kuin kobra valmiina iskuun” -tyyppiset virkkeet olisivat voineet herättää poikavuosien muistot eloon, sävähdyttää, aiheuttaa kaikkein kivuliaimman kadotetun viattomuuden vihlaisun.

Ehkä Melleri kaihtoi juuri sitä? Ehkä hän kaihtoi toteamasta kuin keskushenkilönsä Rikhard Kivipaasi, siellä rannikkokaupungin satama-alueella, uuden aamunkoiton saapuessa:

Aurinko oli noustessaan punainen kuin itkuisen silmät.

Meno-paluu löytyy Kontakti-kirjasarjassa ilmestyneenä ensipainoksena Hyvinkään kirjaston varastosta.

 

Sami Mäkäräinen