Toukokuun kirjaamme kuvaillaan Kuopion kaupunginkirjaston sivuilla näin:
”Ron McLartyn Polkupyörällä ajamisen taito on kehityskertomus, tarina muutoksesta. Ikuisen luuserin, Smithy Iden, päämäärätön haahuilu ja ”elämätön elämä” kääntyy ylösalaisin ja päähenkilö päätyy etsimään vastausta moniin kysymyksiin. Polkupyörällä taitetun matkan myötä aukeaa tarina Smithyn lapsuudesta ja aikuisuuden varhaisvuosista, hänen perheestään ja sisaren sairaudesta, omasta kasvusta sekä rakkaudesta. Kirja on vähäeleinen, mutta vetoava tarina tavallisen miehen matkasta Amerikan halki. Kirja nousi Yhdysvalloissa suureen menestykseen sen jälkeen kun kirjailija Stephen King antoi ylistävän lausunnon tästä esikoisteoksesta.”
Maija N
Lukuvinkkeli 
Kielellisesti kirjassa ei ollut mitään ihastuttavaa tai vihastuttavaa, mutta sisällöllisesti kirja oli aivan ihana. Kirjan parissa ei ehtinyt pitkästyä, alkua lukuun ottamatta, sillä se oli täynnä yllättäviä käänteitä ja tapahtumia. Ja lisäksi kirja oli hauska. Yritin tähän miettiä paria esimerkkiä lyhyesti kirjoitettavaksi, muttei se onnistunut. Uskomattomat sattumukset on vain luettava itse. Tästä kirjasta tulisi hyvä elokuva! Ja ihmekös tuo, sillä kirjailija on ensisijaiselta ammatiltaan näyttelijä.
Eräs tuttavani sanoi kuulleensa, että vasta haudattuaan vanhempansa kasvaa lopullisesti aikuiseksi. Kun isäni kuoli aikoinaan, se käynnisti itselläni jonkinlaisen muisteluajanjakson, jolloin kävin suhdettani häneen lävitse. Kirjan päähenkilöllä, Smithylläkin, käynnistyi samanlainen prosessi vanhempiensa kuoltua, ja kun hän lähti vielä kuollutta sisartaankin toiselta puolelta maata noutamaan, oli jokseenkin luonnollista, että hän pyörämatkallaan laittoi menneisyyden asioita päässänsä järjestykseen. Perheenjäsenten yllättävät kuolemat kirjaimellisesti sysäsivät Smithyn elämän liikkeelle ja uusille urille. Ilman etukäteissunnittelua ja aivan kylmiltään ja samalla lailla pyörämatkakin sai alkunsa.
Perheen tragediahan oli Smithyn sisaren Bethanyn mielenterveysongelmat, joiden vuoksi koko perhe joutui olemaan jatkuvasti varuillaan. Kirjan lopussa, jälleen kerran etsiessään kadonnutta, jo aikuista tytärtään, Smithyn isä sanoi toivovansa, ettei olisi koskaan syntynytkään. Se kertoo paljon. Väsymyksestä. Ja kyllähän se vei varmaan Smithynkin voimia, eikä vanhemmat jaksaneet häntä enää tukeakaan. Ja Smithy olisi tarvinnut apua rakentaakseen omaa elämäänsä mielekkäämmäksi. Niinpä hän jymähti paikoilleen ja turrutti itsensä syöden, juoden, televisiota katsellen ja tyytyen yksitoikkoiseen työhönsä.
Hienosti kuvailtiin, kuinka pyörämatkan edetessä ja Smithyn painon pudotessa, hän tajusi jälleen tuntevansa kylmyyttä ja kuumuutta ja reagoivansa niihin huolehtimalla itsestään. Ja hän ilahtui tästä huomiosta. Hänhän oli lihotessaan menettänyt kyvyn kuunnella omia tarpeitaan. Ja matkan edetessä pyöräilytaidot/elämäntaidot kehittyivät ja kunto kohosi. Ja vastaan tuli kaikenlaista – sekä hyvää että pahaa – kuten elämässä yleensäkin.
Jokainen meistä tarvitsee peilejä omille ajatuksilleen ja tekemisilleen, vastakaikua. Joskus vastaan tulee vääränlaisia peilejä, ja Smithyn kunniaksi täytyy sanoa, ettei hän ottanut niistä mallia. Vai mitä voi sanoa, kun epäoikeudenmukaista kohtelua koettuaan Smithy vannoi, ettei koskaan pelkäisi tai ajattelisi pahinta kohdatessaan toisen ihmisen ensi kertaa. Tai ettei koskaan mikään saisi häntä tekemään pahaa toiselle ihmiselle. Vietnamin sodassakaan hän ei ampunut ketään. Uskomattoman hyväsydäminen ihminen.
Lähellä päätepaikkaansa Smithyltä loppuivat rahat ja hän luopui teltastaan ostaakseen ruokaa, sitten satulalaukustaan korjauttaakseen pyöränsä ja lopulta jo melkein perillä ollessaan joku varasti koko polkupyörän. Tämä symboloi hyvin mielestäni sitä, kuinka jokin matka on päättymässä, menneet asiat käsitelty ja on aika aloittaa jotakin uutta.
Norma. Toinen päähenkilö, naapurin tyttö ja lapsuuden ystävä, joka nuorena joutui pyörätuoliin. Kova paikka itse kullekin eikä hän suostunutkaan ottamaan apua eikä sääliä vastaan, vaan työnsi ystävät ja naapurit pois. He eivät tienneet, kuinka häntä lähestyä, joten hän jäi yksin. Kaksi omalla tavallaan itseensä käpertynyttä ihmistä löytää lopulta saman aaltopituuden. Tulevaisuus on varovaista toivoa täynnä..
Hyvin kuvattu kuinka ”luuserista”, antisankarista, kasvaa oman elämänsä sankari – ja vähän muidenkin. Kerrassaan upea kirja! Kirjan tapahtumien pyörittelyä ja pohtimista riittää vielä pitkäksi aikaa. Tämän kirjan haluaisin ostaa myös omaan kirjahyllyyni, sillä sen voi lukea toistekin ja suositella muillekin. Puolisonikin aloitti juuri sen lukemisen ja mielenkiinnolla odotan, mitä mieltä hän on tarinasta. Nyt en kuulema saa puhua sisällöstä sanaakaan.
SK
Minuun ei tämän kirjan huumori oikein puraissut. Siitä olen kyllä SK:n kanssa samaa mieltä, että tarina kulki hyvin eteenpäin. Lyhyet luvut jotka loppuivat cliffhangeriin innostivat lukemaan vielä yhden luvun ennen lopettamista. Hyvin elokuvallinen etenemistapa siis.
Ongelmani taisi olla se, etten innostunut oikein kehenkään kirjan henkilöistä, ehkä Normaa lukuunottamatta. Valitettavasti Norma ei kuitenkaan tuntunut minusta uskottavalta henkilöltä, en kerta kaikkiaan osannut kuvitella miksi hän oli niin ihastunut Smithyyn jo lapsena.
Eniten taisin pitää kirjassa pyöräilyosuuksista. Smithy tavoittaa lähes meditatiivisen tilan pyöräilyn kulkiessa hyvin.
Luin tämän kirjan muutama vuosi sitten ja huomaan nyt, ettei se tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta. Jennin tavoin pidin pyöräilyosuuksista ja niistä palautuu mieleeni hassujakin kohtauksia. Bethanystä kiinnostuin ehkä eniten ja hänen katoamisistaan. Sen sijaan Norma jäi minulle kovin vieraaksi, epäuskottavaksikin. Koska luin kirjan aikanaan englanniksi (The memory of running), näyttäytyi Smithyn matka minulle ensisijaisesti pakomatkana, josta tulikin lopulta ihan muuta. Myös muita kirjan henkilöitä määritteli minusta pakeneminen tavalla tai toisella tyydyttämättömästä todellisuudesta. Silti kirjan nimen suomennos on minusta onnistunut, sillä polkupyörällä ajamisen taidonhan sanotaan säilyvän pitkiäkin aikoja. Samalla tavalla piilossa, mutta olemassa oli myös Smithyn kyky elää ja ottaa vastuuta elämästään, joka tämän pyöräretken kautta löytyi.
Pyöräily oli minustakin parasta kirjassa ja kevensi muuten raskasta aihetta. Lukiessani mietin, millaisia pyöräteitä pitkin päähenkilö ajoi. Kulkivatko ne vilkasliikenteisten moottoriteiden vieressä kovassa liikentten melussa ja pakokaasujen katkussa. Vai kenties kauempana rauhallisissa pelto- ja metsämaisemissa luonnonäänien ympäröimässä hiljaisuudessa. Joutuiko hän sukeltelemaan syvälle alikulkutunneleihin ja ponnistelemaan sieltä jyrkkiä nousuja takaisin maan pinnalle autojen kulkiessa mukavasti tasamaalla. Vertailin omiin pyöräilykokemuksiini, vaikka en noin pitkiä matkoja ole koskaan kulkenutkaan. Mietin myös sitä, voisiko täällää omassa maassamme joku psyykkisesti sairas kadota noin jäljettömiin, ettei häntä löydettäisi. Olin onnellinen, kun päähenkilö selviytyi surullisista kokemuksistaan huolimatta ja sai elämänhalunsa takaisin.