Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (alkuteos Meortvyje dusi 1842)

Nikolai Gogol (1809–1852) oli venäläisen kirjallisuuden suuria satiirikkoja. Hän syntyi Ukrainassa, vaikutti Pietarissa ja kuoli Moskovassa. Kirjavirkut-lukupiirissä oli tarkoitus joulukuun alussa keskustella Kuolleet sielut -romaanista ja muustakin Gogolin tuotannosta. Koronan takia ei ollut mahdollista kokoontua, toivottavasti onnistuu pian.

Kuolleet sielut on saanut Suomessa monenlaisia painoksia ja suomennosversioita. Lukemani painos on WSOY:n 2009 julkaisema ja Jalo Kaliman kääntämä (suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov). Rikkain lukukokemus olisi varmasti tullut alkukielellä luettuna, mikä ei minulta onnistu.

Nikolai Gogolia ei kannata kovin ryppyotsaisesti tulkita. Gogolin maine realistina on aikojen saatossa pyrkinyt sivuuttamaan venäläisen mestarin fantastisia ja absurdeja piirteitä. Yritin joskus nuorena lukea Kuolleet sielut -teosta, onnistumatta. Nyt tämä toinen lukukerta oli suorastaan hauska, nauroin paikoin ihan ääneen. Usein on klassikoiden kohdalla käynytkin niin, että paremmin ymmärrän näin vanhana vasta. (Lukuunottamatta ehkä Kafkaa, paria suomalaista sekä Dostojevskin Karamazovin veljekset, josta nautin jo vähän yli parikymppisenä).

Gogol suunnitteli trilogiaa, josta ensimmäisen osan tunnemme Kuolleina sieluina. Trilogiasta piti tulla Gogolin suurteos. Gogol ehti julkaista ennen kuolemaansa ainoastaan tämän hauskan mutta lohduttoman Venäjä-kuvauksen. Toisesta osasta (Kiirastuli) on säilynyt tarinan runko. Kolmatta osaa Gogol ei ehtinyt aloittaakaan.

Päähenkilö Tšitšikov matkustelee pitkin maaseutua ostelemassa tilanomistajilta kuolleita sieluja eli kuolleita maaorjia, joita ei vielä ole poistettu rekistereistä. Hänen tarkoituksensa lienee rikastua myymällä sielut eteenpäin. Tämä sielukauppa monisärmäisine kuvioineen ja henkilöineen on täynnä merkityksiä, jotka avautuvat kelle mitenkin. Henkilöt ovat karikatyyrejä kun taas tarinan kertoja on tosi inhimillinen hahmo.

Tarinan päähenkilö Tšitšikov on joko moraaliton huijari tai hän on sellainen tuodakseen päivänvaloon ihmisten ahneuden ja pikkusieluisuuden. Ilmeisesti päähenkilöstä oli tarkoitus kehkeytyä toisessa osassa (Kiirastuli) oikea sankari. En kiinnittänyt niinkään huomiota Tšitšikovin huijariluonteeseen. Pikemminkin olin päähenkilön puolella ahneiden typerysten huijaamisessa.

Lukiessa mieleni ei välttynyt rinnastuksista nykymaailmaan. On ihmeellistä ajatella ihmisen mitättömän vähäistä muutosta 1800-luvulta tähän päivään. Mieti vaikka nykyajan globaalia taloutta, markkinailveilyä tai mielikuvituksellisia huijausmenetelmiä pitcoineineen ja tyhjine lupauksineen.

Jos pidit Kuolleet sielut -teoksesta, suosittelen myös 2016 uusina suomennoksina julkaistua Nenä ja muut pietarilaisnovellit -kokoelmaa.

Kirsti Ahlsten

5 vastausta artikkeliin “Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (alkuteos Meortvyje dusi 1842)

  1. Kuolleet sielut olen kahlannut kahdesti läpi. Toisen kerran, kun se toisen kirjapiirin ohjelmassa. Hiukan kahlaaamista näiden venäläisten klassikoiden lukeminen on. Mutta sen verran slaavilaisuutta meissä lienee, että ne kuitenkin resonoivat.
    Tsitsikov on omalaisensa veijari, don Quijoten sukua. En tässä siitä enempää.
    Kirjavirkkuja varten luin pienoistomaanin Taras Bulba, kasakkahurjastelun. Mutta kaikkein hulvattomin oli Kirstin mainostamassa kokoelmassa novelli Nenä. Siinä herrasmiehen naamauloke karkaa, seikkailee ja palaa lopulta omistajalleen.
    Toinen lukemani novelli oli Nevski Prospekt.
    Tässäpä vähäksi aikaa minulle näitä itäisiä tuulahduksia…

  2. Minulle Nikolai Gogol oli uusi tuttavuus ja tämän kirjan luettuani oikein hauska sellainen. Tai oikeastaan kuunneltuani kirjan, mikä teki lukukokemuksesta vielä moniulotteisemman. Kirjan lukija eläytyi lukemaansa, moneen kertaan sai nauraa veijaritarinan edetessä. Samoja ajatuksia tuli minullekin mieleen, kuinka ihminen on ollut mielenlaadultaan monessa suhteessa samanlainen kirjan kirjoittamisen aikana kuin nykypäivänäkin.

  3. Olen lukenut kirjan kahdesti. Toisella kerralla pidin yhtä paljon kuin monta vuotta sitten lukemastani. Kertoo hauskasti Venäjän tilanteesta,korruptiosta, lipevyydestä, köyhyydestä, valehtelusta, rikkauksilla pörhistelystä, venäläisestä luontesta. Pidin kerrontatavasta, kirjailija laittaa itse itsensä epäileväksi ja osaamattomaksi. Puhuu lukijalle usein ja se tuntuu kivalta. Ihmisten kuvaileminen on hersyvää, ahneuden, saituuden, pröystäilyn kuvaukset. En pitkästynyt hetkeksikään eikä kirja tuntunut pitkältä, vaikka on yli 400 sivuinen.
    Sirkku Peltonen

  4. IHANAA – kiitos kommenteistanne. Unohdin kertoa että Gogolin Nenä ja muita pietarilaisnovelleja on kirjaston e-kirjakokoelmassa. Sen voi siis lukea sähkökirjana. Oikein ihania lukuhetkiä 🙂 Kirsti

  5. Luulin, että en ollut lukenut Kuolleita sieluja, mutta nyt lukiessani se kuitenkin tuntui siksi tutulta, että varmaan joskus muinaisessa nuoruudessa olen sen kahlannut läpi, kuten Riejo tuolla ylempänä sanoi. Silloin en tainnut arvostaa Gogolin hienoja ihmiskuvauksia ja välillä ilkeätä, välillä leppoisaa huumoria. Nyt nautin!

    Gogoliin tosiaan kannattaa tutustua lukemalla novelleja, Päällystakki ja Nenä ovat hauskaa ja samalla syvällistä kirjallisuutta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s