Kuvassa Arto Salmisen Kalavale: kansalliseepos-kirjan kansikuva, jossa näkyy kaukosäädin

Syvemmälle marginaaliin 4/4: Arto Salminen, tuntematon kansalliskirjailija

Teollisuuskadulle Vallilan reunaan nousseen OP-ryhmän uuden pääkonttorin neuvotteluhuoneet saatettiin varustaa peräti neljällä huomattavan kookkaalla led-näytöllä. Olin asentamassa niitä iltaisina firaabelihommina, abiturienttivuonna 2015. Rymistelin vikuroivien kärryjen kanssa maanalaiseen parkkihalliin, hain varastosta näytöt, kerralla niitä mahtui kyytiin muistaakseni juuri sen neljä kappaletta, kiersin maalarinteippiä kuorman pitimiksi ja ahtauduin hissiin. Hissi kiidätti ylempiin kerroksiin. Minulla oli aina hyppysissäni myös paperinivaska, konttoritilojen pohjapiirustukset. Pomo oli merkinnyt asteriskeilla paikat, joihin näyttöjä tulisi. Ne viitoittivat tietäni. Niiden perusteella minä suunnistin.

Kokolattiamatto suhahteli Jalaksen turvakenkien alla. Sähköasentajat olivat käyneet kiinnittämässä huoneisiin seinätelineet. Periaatteessa minun ei tarvinnut kuin ruuvata kannakkeet näyttöjen taustaan ja nostella ne paikoilleen. Nostaminen ei kuitenkaan ollut aivan mutkatonta. Vähin erin opin käyttämään prosessissa koko kroppaa, ojensin oikean jalkani eteen, otin asennon kuin askelkyykyssä. 45-tuumaisista selvisin jotenkuten. 60-tuumaisten kanssa olin sen sijaan todellisissa vaikeuksissa. Puhisin. Kannakkeet hamusivat tyhjää, lovet eivät löytäneet uraa. Äkkiä tunsin käsivarsissani kihelmöivää polttelua. Kädet menivät kramppiin. Samassa koko paska rojahti lattialle.

Hiljentynyt työmaa kaiutti ärräpäät. Huokaisin raskaasti. Asetin näytön nojalleen seinää vasten ja päätin pitää tauon. Lähdin parakkiin syömään eväitä.

Parakin nurkassa jääkaappi naksui kuin jäähtyvä autonmoottori. Keskimmäisellä hyllyllä oli pakasterasiani, rasiassa muutama siivu sinihomejuustolla höystettyä Frutti Di Mare -pizzaa. Otin kaapista pahvilautasen, laitoin ruoan mikroon. Väänsin ajastimen minuutin paikkeille. Jäin kuuntelemaan hurinaa.

Vasta silloin huomasin, että ovensuussa, kuppituolissa pitkänomaisen pöydän ääressä, istui rokonarpinen mies. Kaveri naksutteli kuulakärkikynää kuin heikkohermoinen, täytti Metro-lehden sanaristikkoa. Valkoisen kypäränsä sanaristikkomies oli laskenut pöytäpinnalle. Valkoinen se oli vain rakennusmestareilla ja muilla päälliköillä.

Mikroaaltouuni päästi äänimerkin. Otin lautaseni kuumasta nielusta, vesipullon mikron vierestä, ja hoipuin pöytään. Kävin istumaan kahden tuolin päähän sanaristikkomiehestä. Rupesin selvittämään kurkkuani, kerroin urakastani, minähän nostelin täällä led-näyttöjä seinille, ja 60-tuumaiset tuottivat ylipääsemättömiä hankaluuksia, se oli toivotonta, siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään… Viimeisen lauseen sanoin venytetyllä äänellä. Jätin sen ikään kuin ilmaan roikkumaan. Elättelin toiveita, että sanaristikkomies olisi ymmärtänyt pienestä vihjeestä, tarjoutunut auttamaan.

Parakkiin laskeutui hiljaisuus. Katsoin miestä tutkivasti. Kaveri tuijotti lehteään rävähtämättömin, tylsämielisin silmin. Koko yksinpuheluni aikana hän ei ollut antanut häivähdysmäisintäkään merkkiä siitä, että olisi kuunnellut minua. Yksikään jähmeiden kasvojen uurteista ei ollut syventynyt. ”Mä en tiedä tiedätkö sä sitä vielä”, kaveri sanoi sitten, hienoisesti madalletulla äänellä ja oikeastaan yhtäkkisesti, taitteli Metro-lehden, heitti sen parakin pöydälle, hieraisi verestävän punaisia silmiään ja jatkoi: ”Mutta jokaisessa duunissa on omat huonot puolensa. Vastentahtoisuus kuuluu työn luonteeseen. Vastentahtoisuus on erottamaton osa työn luonnetta.”

Kaveri naksautti kuulakärkikynäänsä viimeisen kerran, sujautti sen rintataskuun, kahmaisi kypärän pöydältä, kohottautui ja lähti. Ovi kävi. Saranat ujelsivat.

Hautasin kasvot käsiini. Seuraavana päivänä toimistotiloissa oli määrä tehdä jotain testauksia. Pomo varmasti haluaisi, että näytöt olisivat seinätelineissään ja virtajohdot tiiviisti kerittyinä, sievinä kimppuina.

Huokaisin jälleen raskaasti. Mutustin pizzasta viimeiset tähteet, huuhtelin ne alas suullisella haaleaa vettä, vein pahvilautasen roskakoriin ja lähdin parakista.

Ulkona ehdin vielä nähdä sanaristikkomiehen silmännurkastani. Kirkkaankeltainen työtakki oli vaihtunut musteensiniseen farkkurotsiin. Tupakka roikkui suupielestä.

Kaveri harppoi pukusuojista työmaan porteille, leimasi taakseen katsomatta itsensä ulos.

Täkäläisessä kaunokirjallisuudessa tuota sanaristikkomiehen tähdentämää vastentahtoisuutta on kaikkein riemastuttavimmin kuvannut Arto Salminen (1959–2005). Salmisen alkupuolen tuotannossa romaani Paskateoria (WSOY, 2001) taas tekee pesäeroa edeltäjiinsä ainakin siinä, että kirjailija kartoittaa nyt uudenlaista miljöötä, siirtyy turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksista ja ummehtuneista varastoista viihdejulkisuuden kulisseihin. Paskateoriassa – nimelle löytyy sivumennen sanoen useitakin merkityksiä, suorimmin se viittaa Hannu Wikholm -nimisen ajattelijan teoriaan ihmisen vuosimiljoonien saatossa päästämistä pieruista, joiden paskamolekyylit ovat nousseet ja kerääntyneet johonkin niin, että jonain päivänä kaikki romahtaa niskaan – Antti Suurnäkki työskentelee rivitoimittajana likasankojournalistisessa juorulehdessä. Salmisen romaanihenkilöt ajautuvat jälleen häikäilemättömiin tekoihin. Pikkuformuloissa kilpaileva Tony Kaakko on keskeyttänyt lähes jokaisessa osakilpailussa. Neljänneksi viimeinen sija on paras sijoitus menneellä kaudella. Ura on aallonpohjassa. Kaakko ajeluttaa syöpään sairastuneita lapsia kilpa-autossaan, poseeraa lehtikuvaajalle, yrittää näin houkutella maksukykyisempiä sponsoreita tukijoikseen. Juorulehden toimituksessa yövuorolaiset sujuttavat Koskenkorva ja Dry Vodka -pullonsa tennissukkiin, harrastavat uhkapelejä ja pitävät haastattelulehtiöön velkakirjaa, ”Repe 50”, ”Kössi maksaa tästä satasen”. Minkäänlaisia yötyökorvauksia Repe ja Kössi eivät nauti.

Loasta huolimatta Paskateoria ei jätä oksettavaa jälkimakua. Salminen suo lukijalleen hengähdystaukoja, kirjoittaa dialogivetoisten kohtausten ympärille kristallinkirkkaita virkkeitä, lakonisen kauniita kuin Veijo Meri.

Kielellistä ulottuvuuttakin olennaisempaa on kuitenkin se, etteivät henkilöhahmojen inhottavat ja vastenmieliset teot kumpua mistään ihmisen sisällä piilevästä, abstraktista pahasta. Sitä vastoin Salmisen hahmot ilmentävät aina jotain itseään suurempaa pahuutta. Se sijaitsee systeemissä, ei ihmisessä. Römeä-ääninen päätoimittaja Juurakkokin takoo nyrkkiään neuvottelupöytään vasta kun levikki on kääntynyt laskuun:

Vitut! Me ruvetaan tekemään huonompaa lehteä. Juttujen pitää olla sillä tavalla parempia, että ne on selvästi huonompia. Tästä päivästä lähtien mä kiellän kaikki ironiat ja tyylilajit. Pelkkää päälausetta vain ja selvää asiaa. Ihmiset lukee lehteä väsyneenä ratikassa työpäivän jälkeen. Ei ne jaksa keskittyä teidän viisasteluihinne. Ne nukahtaa ja ajaa pysäkin ohi ja joutuu liian kauas kotoa ja liian lähelle jotain sellaista paikkaa, mihin me ei haluta niiden menevän.

Salmisen pääteoksena voinee pitää vuonna 2005 ilmestynyttä Kalavaletta. Romaanin sivumäärä nousi totutusta reilusta sadasta yli kahteensataan. Alaotsikkokin oli kajahtavan mahtipontinen: Kansalliseepos.

Kalavale tapahtuu tv-maailmassa ja sisältää synkeän ennustuksen. Kasperi on loistavalahjainen nuoren polven tuottajakyky. Oona majailee lähiössä ja haaveilee äkillisestä rikastumisesta. Tuntuvasti vanhempi, entisinä aikoina maineensa hankkinut tv-moguli Kyösti ”Fisu-Hanski” Hannukkala ideoi heidän kanssaan upouuden reality-formaatin. Tai seuraa kauhistuneena vierestä, kun nuoremmat ideoivat.

Pelkästään sanana moraali sopii huonosti Salmisen henkilöhahmojen suuhun. Kasperi kehaisee, että nykytelevisiossa ”pelaa sama moraali kuin asekaupassa”. Muutosta pelkäämätön tuottaja haluaa lyödä isoa gongia. Hän haluaa ohjelman, joka tuo yhteen moraalinvartijat ja moraalittomat, jossa ”epätoivo poseeraa munasillaan”.

Palaverin kuluessa hahmottuu konsepti kuudesta vangista ja vartijasta. Koko joukko teljetään kahdeksi kuukaudeksi eristyksiin. Vartijoilla on loukkaamattomat oikeudet kiduttaa vankeja. 200 000 euron pääpotin voittaa kilpailija, joka on valmis ottamaan kovimman ampeerimäärän sähkötuolissa.

Laajaa lukijakuntaa Salminen ei ole kerännyt, ei elinaikanaan eikä sen jälkeen. Parnassossa syksyllä 2005 julkaistussa muistokirjoituksessa Salmisen kustannustoimittaja Harri Haanpää siteerasi joitakin kirjailijalta saamiaan sähköpostiviestejä. Niissä Salminen luki raskain mielin madonluvut, teki murheellisen johtopäätöksen: ”Vain Ferrareja myydään Suomessa vähemmin kappalein kuin minun kirjojani.”

Hullussa maailmassa Salminen on kuitenkin yhä ajankohtaisempi kirjailija. Kalavaleen dystopia ei langennut vainoharhaisuuteen. Se on ollut totta jo pitkään.

Sami Mäkäräinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s