Verkkolukupiiri: maaliskuun kirja

Välimatka

Verkkolukupiirin maaliskuun kirja on Taina Latvalan Välimatka.

”Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä elää nainen, jonka mies on ollut jo vuosia kateissa mutta tytär on jäänyt likelle. Kaipaus on hitsannut äidin ja tyttären yhteen, ja yhdessä he lentävät Teneriffalle, äidin 60-vuotispäiville.

Symbioosi alkaa rakoilla, kun äiti hoksaa tytön ryhtyneen riiuulle aulapojan kanssa. ”Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä”, äiti toteaa ja seuraa tyttären pään sisällä vaikka lemmenpedin laidalle. Äidin käsilaukussa lymyää isän arvoitus.”

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Verkkolukupiiri: maaliskuun kirja

  1. Verkkolukupiirin maaliskuun kirjana on Taina Latvalan Välimatka. Latvala on surumielisten kielikuvien mestari ja käyttää murrekieltä upean elävästi, niin että savolaisen piti välillä oikein päätänsä vaivata, että sai lauseenpäästä kiinni: ” Äitee… itki, että kamalaa kun siskokset on kaniväliis.” ”Tuulikki oli kaikin pualin hoksosta kotoosin, mutta lapsenhoito sillä oli niiku vasikanhännän pääs.”

    Romaanin keskiössä on äidin ja tyttären suhde, joka on vereslihalla, vaikka äiti ehkä ei sitä edes tiedä. Kolmea kymppiään lähestyvä tytär on nostanut isänsä jalustalle ja itsensä äitinsä huoltajaksi. Äiti taas on pitänyt iltatähtensä liiankin lähellä tämän syntymästä saakka. Yhteisellä lomalla kumpikin loukkaa toista, kummallakin on rakkauden nälkä.

    Romaanin kertojaäänenä vuorottelevat nykyhetkessä tytär ja mennyttä kertaava äiti, loppupuolella kadonnut isikin saa puheenvuoron. Tuokiokuvista paljastuu tavallinen perhe, mutta jotakin on vialla. Rakkaus ei aivan riitä, isää vaivaa seikkailunhalu, äiti on juurtunut pihaansa. Tragedian koko syvyys paljastui lukijalle pikku hiljaa ja onnistui hätkähdyttämään ainakin minut. Tosin lopussa tulee aavistuksen verran sellainen tunne, että Latvala on halunnut viedä asian loppuun liiankin kiireellä.

    Surumielisyydessään Välimatka tuo mieleen Kaurismäen Akin 1980-luvun elokuvat ja Orvokki Aution loistavan Pesärikko-trilogian, jota tarinan äiti ahkeraan lukeekin. Koskettavimpia kuvauksia kirjassa on tyttären katoaminen metsään neljävuotiaana. Vanhempien pelko ja löytymisen onni taipuvat murteella niin, että kyynel nousi tämän lukijan silmään. ”Likka istuu jopparilla mun villatakki hartioollansa ja katteli mustia maisemia, kuusia ja ojia joita tiäsi mettäs olean. Koko matkan se oli hilijaa ja piti musta kiinni, katteli kuinka talojen valot sammuu ja tähäret putos.”

  2. Edellisessä kommentissa korostuu Latvalan teoksen surumielisyys. Olen itse nyt kirjan puolivälissä, kepeästi harppoen olen sitä maistellut, minulle suru ja tummat sävyt eivät ole nousseet siinä vahvasti esille. Mutta ehkäpä tunne paljastaa voimansa kun luen teoksen loppuun. Jostakin syystä kirjan äitihahmo ja hänen dialoginsa tyttären kanssa saavat koomisia piirteitä. Ehkä kirjailija on koettanut lieventää heidän riippuvaisuussuhteensa traagisuutta näin , tahtoen tai tahtomattaan. Aikuinen tytär kulkee vielä äidin liekanarussa, mutta tahtookokaan siitä eroon päästä.

  3. Minuakin viehätti kirjan hiljainen huumori, jota löysin omintakeisista ilmauksista kuten: ”Sanat eivät kuitenkaan lähde, ne eivät uskalla, sillä ne tietävät kuinka vaikeaa tästä läänistä on lähteä.” Tai: ”Hän oli lähtenyt sinne löytääkseen itsensä, mutta tuli takaisin pelkän tatuoinnin kanssa.” Miesystävistäkin tehtiin arkisia havaintoja, jotka huvittivat minua. Tragedia oli suuruudestaan huolimatta etäännytetty ”kauas kuin lapsuus” eikä kirjan lukeminen käynyt liian raskaaksi. Äidin vapautuminen kevensi tunnelmaa loppua kohti.Voisin lukea tämän kirjailijan kirjoja lisääkin.

  4. Kirjan murre oli herkullista, välillä piti ihan lukea pätkiä ääneen. Muutenkin nautin kirjasta kovasti, sekä surumielisestä osista että noista hauskoista ilmauksista. Erityisesti Synkkylää on kuvattu suorasanaisesti mutta kuitenkin rakastaen.

    Luin tämän ahmimalla, lähes yhdellä kertaa. Tämä oli ensi tutustumiseni Latvalan tuotantoon, eikä varmasti jää viimeiseksi.

  5. Tässä kirjassa oli paljon tuttua, sillä isäni on Pohjanmaalta, mieheni on Pohjanmaalta ja puoli sukua asuu kylässä, joka muistuttaa kovasti Synkkylää. On se kylähullu ja saman verran matkaa Seinäjoelle. On se pysähtynyt tunnelma ja se onni tai onnettomuus, että kaikki tuntevat kaikki. Murre oli siksi tuttua, tiedän kikit ja hupulaaset, osaan kysyä mihinä. Mutta toisaalta kokko on ollut aina valakia ja en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan notta. On minusta ihmeellistä ja upeaa kuinka kieli elää ja vaihtelee lyhyidenkin matkojen sisällä. Mutta kieli voi olla myös tylsä juttu ja sekin puoli tässä kirjassa näkyi. En voinut ollenkaan sietää kirjailijan tapaa liittää elottomiin asioihin inhimillisiä määreitä kuten ”talo esittää tietämätöntä”. Se mitään tietämätöntä esitä, se on talo. Ja näitähän riitti, loppua kohti onneksi vähemmän. Tuli mieleen kirjoituskurssit ja teennäisyys, se että on mietitty liikaa ja että on pitänyt miettiä. Juoni jäi minulla kaikkien näitten kielellisten pohdintojen varjoon. Äidin ja tyttären suhde on aika tavallinen aihe. Mieskuvauksilta olisin odottanut enemmän, sillä pohjalaaset miehet ovat todellakin oma heimonsa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s