Riggs, Ransom
Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
2011
Lukupiiri aloittaa vuoden 2013 Ransom Riggsin teoksella Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. Bookyn sivuilla kirjasta löytyy seuraavanlainen kuvaus:
”Viisitoistavuotias Jacob on kasvanut kuunnellen erikoisen isoisänsä kummitusjuttuja eriskummallisista orpolapsista ja hirviöistä. Jacob lähtee perhetragedian seurauksena isoisän tarinoissa esiintyneelle kaukaiselle saarelle Walesin edustalla. Hän löytää saarelta Neiti Peregrinen lastenkodin rauniot. Jacob tutkii merkillisen talon hylättyjä makuuhuoneita ja käytäviä, ja vähitellen käy selväksi, että taloon aikoinaan majoitetut lapset olivat vähintäänkin eriskummallisia: he saattoivat olla myös vaarallisia. Lapset oli ehkä viety kaukaiselle saarelle karanteeniin, mutta miksi? Ja jotenkin – niin mahdotonta kuin se onkin – lapset tuntuvat olevan yhä elossa…
Goottisävyinen fantasiaromaani yhdistää unohtumattomalla tavalla aitoja vintage-valokuvia kihelmöivän jännittävään kerrontaan. Hyytävä lukuelämys ei jätä kylmäksi ketään.”
Maija N
Lukuvinkkeli 
Kirja oli mielenkiintoinen, vaikka en olekaan fantasiakirjallisuudesta kovin kiinnostunut. Mutta mielelläni tutustun kirjallisuuden kaikkiin lajeihin. Jatketaan tällaista linjaa! P.M.
Olin pitkään suunnitellut lukevani kirjan, joka olisi minulle täysin vieraasta genrestä. En lue fantasiaa enkä vuosiin ole lukenut mitään kauhuun tai goottitematiikkaan liittyvää, joten poimin työpaikalla kuulluista kirjavinkeistä Ransom Riggsin teoksen. Niin ja tulisipahan samalla luettua myös uutta nuortenkirjallisuutta!
No, kirjan kuvauksessa luvatut goottisävyt jäivät aika huomaamattomiksi, ja enemmän kuin puhdasta fantasiaa, tämä oli mielestäni opetuksen sisältävä satu. Loppujen lopuksi Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on aika perinteinenkin kasvutarina ja lisäksi ehdoton hyvänmielen kirja. Kirjan perimmäinen ajatus – ainakin omasta mielestäni – oli kuvata Jacobin kasvua ja irtautumista omista vanhemmista ja perheen sekä yhteiskunnan tarjoamasta ”oikeanlaisesta tavasta elää”. Riggs myös korostaa vertaisryhmän voimaa ja sitä, että omanlaisensa keskitysleiri sekin on, jos täytyy erilaisuutensa vuoksi elää jatkuvasti yhtä ja samaa päivää, ilman omaa tahtoa ja ns. oikeaa elämää. Neiti Peregrine tuntuu olevan kirjan ylisuojeleva äitihahmo, joka omien pelkojensa takia pitää suojattinsa piilossa. Kirjan viesti on rohkaiseva – erilaisuus voi olla myös voimavara.
Kahvihuonekeskustelussa jo mainitsinkin, että minulle ainakin tuli sellainen olo, että Riggs ei ole osannut päättää haluaako tehdä puhtaasti nuortenkirjan vai sittenkin vanhemmille lukijoille suunnatun romaanin. Välillä tunsi selvästi lukevansa nuortenkirjaa ja toisaalta esimerkiksi viittaukset natseihin, keskitysleireihin ja toiseen maailmansotaan eivät ihan kaikille nuorille lukijoille välttämättä aukea. Toisaalta tämähän voi tavallaan tarkoittaa myös sitä, että kirjailija on onnistunut yrityksessään taiteilla raja-aidalla.
Visuaalisesta puolesta sen verran, että vanhat valokuvat ja niiden tunnelma olivat ehdotonta plussaa! Ja kyllä, jos joku muukin sitä mietti: pikaisen googlauksen perusteella kirjasta on tekeillä elokuva.
Maija N
Tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin, sillä ulkoasultaan tämä on varsin lumoava pakkaus. Valokuvat kiehtoivat minua, ja syrjäinen saari tapahtumapaikkana kuulosti pahaenteiseltä ja salaperäiseltä. Ja orpokodeissa on jotain pohjattoman kiehtovaa, monet klassiset kirjallisuuden hahmot ovat orpoja.
Olen Maija N:n kanssa samaa mieltä aika monesta asiasta. Ensiksikin siitä, että goottisävyjä oli valitettavasti paljon odottamaani vähemmän. Minustakin kirjailijalta oli välillä hieman kohderyhmä hukassa, varsinkin kun tämä meidän kirjastossamme on sijoitettu aikuisten osastolle. Ei tämä silti huono kirja ollut, odotin vain toisenlaista. Kirjaan on ilmeisesti tulossa jatkoakin, ehkäpä tarina saa lisää kaipaamaani syvyttä jatko-osissa.
Yhdyn näihin tunnelmiin. Valokuvat toivat mieleen The Others- ja Ring-leffat, mutta osoittautuivat kirjan ”pelottavimmaksi” anniksi. Miinuspuolelle itse pistän tekstin kepeyden; se oli helppolukuista, mutta osin pinnallista – en nyt osaa pistää merkkauskynää ja täsmentää, kun kirja on jo palautettu kiertoon, mutta jotkin ratkaisut nyt vain olivat liian helppoja ja tunnelmat päälle liimatun tuntuisia. Sama tunnelma ärsytti Nälkäpeli –kirjasarjassa. Maija N:n kommentista kun huomasin, että kirjasta on tekeillä elokuva, mieleen väkisin nousi että kirjailijalla on jo kirjoittamisvaiheessa ollut elokuvasopimus taskussa. Eriskummallisia jahtaavista pahiksista tuli muuten mieleen Stephen Kingin Pedon sydämen alhaismiehet – lieneekö sitten vain sattumaa.
Plussapuolelle taas pistetään se, että pitkästä aikaa tämä kirja seurasi ruokapöytään, bussiin ja työpaikalle. Vaikka naiivius välillä kirvelikin, vielä enemmän kutkutti tietää mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Ja jatko-osaa odotellessa…
Kirjan kuvitus oli hurmaava ja sen ideassa oli paljon mahdollisuuksia hienoon fantasiaromaaniin. Ihan kaikkia heränneitä odotuksia kirja ei kuitenkaan täyttänyt ja varsinkin lopun koin jotenkin lässähtävän. Fantasia on minulle kyllä aika vieras laji (Harry Pottereita lukuunottamatta) ja luulen, että varsinkin lopussa realisminkaipuuni heräsi ja toivoin Jakobin palaavan nykyaikaan rakentamaan omaa elämäänsä. Olen myös samaa mieltä monista jo edellä esitetyistä kommenteista, esimerkiksi kerronnan ja kielen keskinkertaisuus ja naivius ärsytti hetkittäin ja mietin oliko helpot ratkaisut tehty nuoria silmällä pitäen. Toisaalta koen, että ei nuoriakaan saisi sillä tavalla aliarvioida. Mietin myös miten kirja toimisi alkuperäiskielellään, olisiko se kielellisesti laadukkaampi? Goottisävyjä tai kauhutematiikkaa en kirjasta jotenkin tavoittanut, minullekin se oli ehkä enemmän satu. Odotan kyllä mielenkiinnolla elokuvan valmistumista ja sitä miten asiat siinä kuvataan.
Samoin kuin monilla muillakin, tarina ei ihan ollut sitä mitä odotin. Joka tapauksessa se tempaisi mukaansa ja innolla luin koko kirjan. Tarinassa oli hyviä ja kiinnostavia elementtejä tosin moni asia jäi pinnalliseksi: mikä ymbryneiden tehtävä oikeastaan oli ja kuka sen tehtävän antoi, mikä oikeasti oli ”pahan” päämäärä – aika pinnallista jos se oli vain halu alistaa muut orjiksi – yleensä hulluilla on joku ylevämpikin missio ainakin näön vuoksi. Kun nämä taustat olivat pinnallisia, se teki lopputapahtumista aikamoista silppua ja koko tarina jäi siinä mielessä mielestäni kesken.
Kuvat olivat upeita – varsinkin kannen leijuva pikkutyttö. Jos tähän tulee jatkoa, niin varmasti senkin luen ja mahdollisen elokuvankin todennäköisesti katsoisin.
Ajattelin jättää koko kirjan väliin, kun luin kyseessä olevan hyytävä kauhu-/goottikirja, sillä tätä ennen olin juuri lukenut sydänverellä Emily Bronten Humisevan harjun ja se oli todella raskasta luettavaa. Kalssikko kuitenkin aivan syystä. Mutta tämä kirja olikin kevyehköä luettavaa – kuin satu.
Kuten moni on jo todennutkin, kirja oli nimenomaan kasvukertomus ja hyvä muistutus itsellenikin siitä, että joskus on vain päästettävä jälkikasvu taistelemaan itse omat taistelunsa. Kuten tässäkin kirjassa, niiltä ei voi välttyä, rakensi millaisen onnelan tahansa turvapaikaksi. Eikä paratiisimaisessa paikassa pääse kukaan oikein ihmisenä kasvamaankaan.
Kirjassakin lapset/nuoret välillä turhautuivat ja heillä piti olla paikka, missä päästää höyryjään irti tuhoamalla ja mellastamalla kylässä luvan kanssa. Luettuani edellisestä pelkäsin, että itse lapsista löytyisi se tarinan pimeys ja pahuus, mutta onneksi ei. Kuten saduissa, selkeintä oli löytää ryhmän ulkopuolelta se paha, jota vastaan taistellaan ja joka sitten yhdessä voitetaan. Kun ryhmän jokaisella jäsenellä on eityistaitonsa, yhdessä ollaan enemmän kuin yksin. Siihenhän perustuu ryhmän voima ja turva. Ennen saarelle tuloaanhan Jacob oli aika yksinäinen poika eikä vanhemmista ollut hänen erityisyytensä ymmärtäjäksi eikä opettajaksi. Ja terapeuttikin osoittautui sudeksi. Ryhmään tukeutuen vanhemmista irtaantuminen sen sijaan onnistui.
Tänä aikana tällaiset yliluonnolliset erityistaidot ihmisillä on jonkinlainen muotiasia: näitä kirjoja, elokuvia ja tv-sarjoja tulee pilvin pimein.
Näissä ”erityistaidoissa” voi nähdä myös paljon symboliikkaa. Vai mistäköhän syystä juuri Emma, Jacobin (ja isoisänsä) ensirakkaus, oli se, joka hallitsi tulenkäytön? Ja Jacob oli se, joka näki ja taisteli hirviöitä vastaan, jotka uhkasivat tuhota Emman ja koko yhteisön? Näitä ”taitoja” voisi pyöritellä vaikka kuinka. Kuka meistä on se näkymätön, kuka se voimakas räyhääjä, kuka leijailee päivät pitkät pilvissä? Kaikilla on kuitenkin paikkansa ja tehtävänsä. Itse myös ihmettelin, oliko toiseen aikasilmukkaan muuttaminen kuitenkaan se oikea ja järkevä ratkaisu. Oliko Jacobin isoisä todellakin ainut, joka ihan oikeasti aikuistui?
SK
Löysin kaikista seitsemästä kommentista ajatuksia, joita itsellenikin tuli mieleen. Siitä huolimatta, että pääsin kirjassa vain sivulle 178 saakka. Siihen asti kirja kävi realistisesta seikkailuromaanista. Mutta sitten kuvaan astuivat kalmiot, tappajamuumiot ja muut ”zombit”, jotka kauhukirjallisuuteen täysin tottumattomassa mielessäni alkoivat herättää pelon ja ahdistuksen tunteita. Täytyy tunnustaa, että katsoin vielä kirjan loppua siinä toivossa, että päähenkilö lopulta paasisi lumouksestaan takaisin valoisampaan maailmaan olipa se sitten totta tai fantasiaa, mutta petyin, koska hän vajosi sinne vain syvemmälle eikä paluumahdollisuutta enää annettu. Mustavalkoinen kuvitus oli omiaan korostamaan kirjan ahdistavaa tunnelmaa.