Verkkolukupiiri: helmikuu

Seuraavaksi olisi tarkoitus lukea Nick Hornbyn Alas on pitkä matka. WSOY:n sanoin:

”Mitä yhteistä on elämänsä tyrineellä talkshow-isännällä, aivokuolleesta pojastaan yksin huolehtivalla äidillä, apulaisopetusministerin sekopäisellä punkkarityttärellä ja rocktähtihaaveistaan luopuneella pizzalähetillä? Eipä juuri muuta kuin satunnainen kohtaaminen tornitalon huipulla, missä uudenvuoden yönä tuntuu suorastaan parveilevan itsemurhakandidaatteja.

Kuka ehti paikalle ensin? Kenellä on painavimmat syyt päiviensä päättämiseen? Koska asioista ei päästä yhteisymmärrykseen, Martin, Maureen, Jess ja JJ jatkavat kukin tarinaansa – ainakin etappi kerrallaan. Ensin pitää oikoa kärsittyjä vääryyksiä ja antaa opetuksia muutamille mätäpaiseille. Katolle voisi kiivetä myöhemminkin…

Alas on pitkä matka leikittelee kylmänviileällä aiheella, mutta sympaattiset, elämäänsä uutta sisältöä rakentavat sankarit tuovat tarinaan lämpöä ja lohtua.”

Maija N

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Verkkolukupiiri: helmikuu

  1. Kiitos taas hauskasta lukukokemuksesta. Enpä olisi keksinyt lukea tätäkään kirjaa ilman lukupiiriämme. Huikea tarina vaikeasta, ajankohtaisesta aiheesta. Miten vain saisi ohjatuksi ”kandidaatit” tällä tavalla yhteen? Kukin henkilö oli piirretty taitavasti, ja huumori oli todella hersyvää.
    P.M.

  2. Minusta tämä kirja kuvaa mainiosti vertaistukiryhmää, joka näytti syntyvän spontaanisti ihmisistä, joiden kaikkein vähiten uskoisi hakeutuvan sellaiseen. Ryhmän ”vetäjäksikin” valikoituu Jess, jonka puutteelliset sosiaaliset taidot, etenkin hienotunteisuuden puute eivät ollekaan sovi hyvälle ryhmänohjaajalle ja uhkaavat toistuvasti hajottaa ryhmän. Hänen kaipuunsa yhteisyyteen, ja hämmästyttävä aktiivisuutensa ryhmän koossapitämiseksi korvaa näitä puutteita, ja kerta toisensa jälkeen vastahakoisimmatkin kirjan henkilöistä kokoontuvat yhteisiin tapaamisiin. Jopa yhteiselle matkalle ja vielä sen epäonnistuttuakin jatkavat ystävyyttään. Sillä kai tätä siksi voi sanoa: puutteellisten, itsekeskeisten ja keskenään riitelevien, mutta välillä myötätuntoisten, anteeksiantavien, suvaitsevaisten ja rakastavienkin ihmisten ystävyydeksi, joka varmaankin kannattelee heitä taas seuraavat puoli vuotta. Karkeudet olivat mielestäni luotaantyöntäviä kirjallisessa muodossa, henkilöjen luonteenpiirteet olisivat selvinneet ilman niitäkin. Siinä olen Maureenin kanssa samoilla linjoilla.

  3. Hei vaan,

    Raju flunssa vei viikon sairaslomalle ja lukeminenkin jäi. Tästä johtuen kommenttini on myöhässä, mutta tulossa on :).

    Maija N

  4. Olipa hauska kirja! Jo kirjan alussa Martinin ja Maureenin ensitapaaminen tornitalon katolla oli hykerryttävä. Rakastan huumoria, varsinkin tilannekomiikkaa – ja sitä tämä kirja oli täynnä.

    Vertaistukiryhmän tärkeyttä tuotiin esille aikaisemmassa kirjoituksessa ja yhdyn mielipiteeseen. Kenenkä muun kanssa pystyy itsemurha-ajatuksistaan ja ongelmistaan puhumaan kuin toisten samaa kokeneiden kanssa?

    Henkilöhahmot olivat kaikki toistensa vastakohtia ja heidän välinen jännite ja epäsopukin toimi hyvänä pohjana tarinalle. Maureenkin totesi, ettei hänen tuttavapiirissään ajateltu eikä toimittu kuten tässä ryhmässä. Erilaisia kokemuksia ja osaamista löytyi nelinkertainen määrä, ja siksipä henkilöiden elämässä alkaakin tapahtua eteenpäin menemistä.

    Ehkä parhaiten pystyin samaistumaan Maureenin tapaan ajatella. Kun tyytyy elämässään vähään, pienikin muutos on iso askel parempaan. JJ on hyvä muistutus harrastusten tärkeydestä. Ei tarvitse olla kuuluisa muusikko voidakseen nauttia musiikista: katusoittajana tai harrasteryhmässä toimiminen riittää monelle. Jessin perheen tragedia ja perheen nuoren voimakas ja näkyvä oireilu on arkipäivää monessa perheessä. Syypää on harvoin se nuori. Martinia en ymmärtänyt. Ehkä en löytänyt hänen ajattelu- ja elämäntavastaan mitään yhtymäkohtia omaani.

    Hyvässä kirjassa on ajatuksia ja oivalluksia, joiden avulla voi parhaimmillaan ymmärtää jotakin uutta. Teräviä huomioita löytyikin – ja se oli positiivinen yllätys.

    Joskus harvoin pääsee lukemaan kirjaa, jonka loppu yllättää niin, ettei henkeä saa vedetyksi. Tällaisina esimerkkeinä Hemingwayn Vanhus ja meri, André Brinkin Tuokio tuulessa tai Ilmari Kiantin Punainen viiva. Oletteko lukeneet? Nyt loppu ei yllättänyt, mutta sai hyvälle tuulelle. Jokainen kirjan päähenkilö oivalsi jotakin keskeistä omasta elämästään ja pääsi elämässään eteenpäin. Oikea nyyhkyloppu. Minulle se sopi hyvin…elämä kantoi sittenkin.

    SK

  5. Minäkin olen sairastellut, mutta perempi myöhään kuin ei milloinkaan…

    Tämä oli toinen ryhmäitsemurhakirja jonka olen lukenut, ja oli mielestäni paljon oivaltavampi kuin Arto Paasilinnan kirja, vaikka oli samalla hyvin hauska. Hornby oli kuvannut itsemurhakandidaatit hyvin, vaikka en kaikista henkilöistä pitänytkään.

    Minustakin oli helpointa samastua Maureeniin, jonka ongelmat olivat todellisia, joskin hänellä olisi ollut mahdollisuutta itse parantaa olojaan jos vain olisi osannut katsoa ongelmiaan toisesta näkökulmasta. Kirkko ja uskonto – tai oikeastaan toisten kirkossakäyvien mielipiteet – tuntuivat hallitsevan Maureenin elämää tarpeettoman paljon. Hornby oli kuvannut hienosti hetkeä, kun Maureen tajusi, ettei hänen poikansa oikeastaan tarvinnut häntä, tämän olot olivat yhtä hyvät/huonot hoitokodissakin. Miten löytää itselleen uusi identiteetti, kun yhtäkkiä olemassaolon perusta, toisen hoitaminen, viedäänkin pois.

    Martin toi kirjaan paljon huumoria ja hyviä näkökulmia toisten ongelmiin, mutta minäkään en osannut samaistua häneen ja hänen ongelmiinsa ollenkaan. Tai ehkä siihen osaan, että julkisuuden henkilölle maineen menetys voi olla ikuista ja jatkua paljon vankilatuomion jälkeenkin.

    JJ tuntui olevan Hornbylle tyypillinen henkilö – kolmekymppinen mies, joka ei osaa aikuistua vaan roikkuu bändielämässä ja ex-tyttyöystävässään kiinni avuttomana. Hänen, samoin kuin Jessinkin ongelmat tuntuivat typeriltä aikuisen näkökulmasta katsottuna. Ymmärrän, että ne tietysti teininä tai nuorena aikuisena tuntuvat ylittämättömiltä vuorilta, mutta en osaa enää oikein samaistua näihin ongelmiin. JJ:n kirjamaku ja kirjallisuuden merkitys hänelle olivat kylläkin pelastavia luonteenpiirteitä 🙂

    Jess oli minulle täysin käsittämätön mutta erittäin todenoloisesti kuvattu hahmo. Hänen rajoittuneet sosiaaliset taitonsa toivat runsaasti huumoria kirjaan, mutta toisaalta hän yritti pitää ryhmää kasassa ja toisinaan teki hämmentävän rehellisiä tunnustuksia itsestään. Jess oli myös armottoman rehellinen kirja-arvioija!

    Kirjan avoin loppu oli hyvin uskottava.

    Jenni

  6. Apua, minusta on tainnut tulla tosikko. En olisi itse missään nimessä kuvannut kirjaa hauskaksi, vaikka se hullunkurisia tilanteita ja hillittömiä lausahduksia pitikin sisällään. Voi toki olla, että mielenterveystyön ammattilaisena suhtaudun itsemurhakirjaan omalla tavallani. Jäin miettimään etenkin henkilöhahmojen syvää yksinäisyyttä, jonka kohtaaminen katolla tavallaan korjasi. Myös se, ettei yksikään henkilöistä ollut ammattiavun piirissä, tuntui kurjalta. Jokainen hahmoista tuntui todenmukaiselta ja heidän syynsä itsemurhaan ymmärrettäviltä. Hornbyn tarina etenee hienosti ja tässä oli taas yksi kirja, jota ei halunnut laskea kädestään. Avoin loppu on upea, realistinen. Toivo jäi, että uusi ystävyys kantaa. Tuli mieleen Tehosekoittimen kappale Hetken tie on kevyt:

    Kun yössä yksin vaeltaa,
    voi kaltaisensa kohdata.
    Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.
    Ei etäisyys, ei vuodetkaan.
    Ei mikään meitä erota,
    kun hetken vain sut pitää saan
    ja unohtaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s