Verkkolukupiiri: Poikakirja

Kuulasta syksyä kaikille! Mitä mietteitä teille heräsi Jalosen Poikakirjasta? Minä pidin, Poikakirja oli helppolukuinen ja kuitenkin syvä romaani. En ollut aikaisemmin lukenut Jalosta, ja tämä kirja alkoi kiinnostaa armoitetun kirjavinkkaajan Kaisa Neimalan vahvasti suositeltua teosta  kirjavinkkitilaisuudessa. Poikakirjan myötä aion kyllä tutustua Jalosen muuhunkin tuotantoon.

Päähenkilö, Olli, elää ensimmäisiä kouluvuosiaan 1960-luvun alussa, ja löyhästi omaelämäkerrallisen teoksen maisemat on paikallistettu Hämeenlinnaan.

Ollin elämän pienillä ja suurilla tragedioilla ei mässäillä, vaan ne tuodaan esille aika hienovaraisesti. Isosiskon ei-toivottu raskaus ja pikkusisaren autismi vaikuttavat Ollin elämään, mutta niistä ei muodostu tarinan keskiötä, ne vain kuuluvat tarinaan. Välillä ”aikuisen ääni” kertoo mitä kuvatuista tapahtumista opittiin, kursiivilla kirjoitetut lauseet eivät tosin itselleni aina auenneet. Jalosen kielenkäytöstä pidän muuten kovasti, suosikkejani oli lause ”se oli oudonmallinen ja pitkä lauantai-ilta, ja minulle jää hämäräksi miksi se on sellaiseksi tullut”.

Preesensissä oleva lapsen kertojanääni kuvaa hienosti maailmankuvan muokkautumista ja sitä, miten perhe on pienen ihmisen elämän keskiössä. Kodin lisäksi koulu opettaa, ja varsinkin koulukiusaamista ja ankaraa opettajaa käsittelevät osuudet olivat koskettavia. Autoritäärisen ja sotilaallisen opettajan arvot ja opetukset uppoavat pieniin poikiin kuin kuuma veitsi voihin – itselläni nousi oikein vihantunteita opettajaa kohtaan.

Tässä nyt lyhykäisesti ensitunnelmiani Poikakirjasta, miten se teille muille maistui?

Katja Valjakka

 

Mainokset

7 kommenttia artikkeliin ”Verkkolukupiiri: Poikakirja

  1. Tämän kirjan lukeminen oli kuin aikamatka 1960-luvulle, niin hyvin oli Jalonen tavoittanut ajankuvan. Tai siis niin kuvittelen, sillä itse olen syntynyt vasta 1970-luvulla.

    Pidin kirjassa siitä, että kerrankin oli kuvattu tavallista, toimivaa perhettä. Tai olihan pikkusisko autistinen, mutta siitä ei tehty suurta numeroa. Ei alkoholismia, avioeroa, uskottomuutta, väkivaltaa tai mitään muutakaan ankeaa, vaan yhdessä lomaileva, fortunaa pelaava ja televisiota katsova perhe. Jossa ei pidetä salaisuuksia toisilta, vaan puhutaan asiat suoraan. Ja joka aina pitää yhtä.

    Myös Ollin puuhat kavereidensa kanssa oli elävästi kuvattu – keräily, pommien rakentelu ja heräävä kiinnostus tyttöihin. Minua jotenkin hellytti Ollin tiedonhaluisuus ja yritys asioiden tieteelliseen mittaamiseen. Loputtomat, koneella kirjoitetut listat ja faktat. Aivan kuin kaikkien asioiden ulkoa opettelu olisi Ollin tapa selvitä koulusta ja elämästä hengissä.

    Sodan jättämät arvet, sekä henkiset että fyysiset, tuotiin hienovaraisesti esiin. Yksijalkaiset miehet tekivät lumitöitä ja miehillä oli sekä fyysisiä että henkisiä arpia. Tästä sodasta saatiin kuitenkin puhua. Kansalaissota on edelleenkin täysi tabu, ja sellaisenaan aivan vieras asia lapsikertojalle.

    Myös koulukuvaus oli erinomaista. Opettaja kasvattaa pojistaan reippaita, suomalaisia miehiä jotka eivät valita tai kantele. Yhteishenki, fyysinen kunto ja Suomen kunnia ovat tärkeimpiä asioita. Nöyryyttämällä tapahtuva rankaiseminen ja ehdottoman tiukka kuri tuntuvat pahalta. Puhumattakaan opettajan hiljaisella siunauksella tapahtuvasta rankasta koulukiusaamisesta. Toisaalta Jalonen tuo ilmi senkin, että oppilaat kunnioittavat opettajaansa. Ja ilman tämän rautaista auktoriteettia kurin pitäminen 42 vilkkaan pojan luokassa on kovin vaikeaa.

    Jalonen on onnistunut erityisen hyvin siinä, että näkökulma on koko ajan johdonmukaisesti lapsen, kertaakaan asiasta ei tule epäilystä. Ainoastaan nuo kursiivilla kirjoitetut aikuisten äänen toteamukset rikkovat tämän näkökulman. Täytyy myöntää, etteivät ne aina minullekaan auenneet. Siitä huolimatta pidin kirjasta kovasti. Ajankuva oli niin voimakas, että teki mieli alkaa heti kuunnella Animalsia ja pelata fortunaa. 🙂

  2. Olen samaa mieltä Jennin kanssa: tämä oli erittäin hyvä kirja. Taitavasti kuvattu nuoren pojan näkökulmasta. Minuakin viehätti perhe-elämän kuvaus. Esimeksi, juuri tuollaista yhden perheen kanssa käytyä kyläilyä harrastettiin meilläkin, itse asiassa jo 50-luvulla. Ja todellakin, oli virkistävää lukea rakastavasta perheyhteisöstä, jossa ongelmat jaettiin, mutta jossa kuitenkin opiittin myös pitämään tietyt asiat sisällään, kasvamaan aikuisiksi.
    Lukuelämys? P.M.

  3. No löytyiväthän ne myöhemmätkin kommentit. En oikein uskalla puhua omasta lukukokemuksestani, koska minuun vaikuttavat edelleen voimakkaasti sen toisen lukupiirin keskustelut. Siellä nostettiin myös esille kirjassa kuvattu suhde vammaiseen sisarukseen ja vertailtiin autismin hoitomahdollisuuksia 50-luvulla ja nykyisin. Siinä(kin) asiat ovat menneet parempaan suuntaan. Arvailimme myös kiusatun pojan outoa sairautta. Ehkä siihenkin on jo keksitty hoitokeinoksi jotain muuta kuin äidin tekemän viilin kermakuori.

  4. Voi pojat mikä kirja! Pidin niin paljon, etten löydä tarpeeksi hyvää sanaa sitä kuvaamaan. Poikakirja sukelsi syvälle 60-luvulle, joka vasta 70-luvulla syntyneelle oli eksoottista. Tunnelma oli käsin kosketeltava. Poikakirja on mielestäni kirja monista isoista asioista. Minulle tärkeimmäksi nousi ehkä kuvaus lapsen maailmankuvan kehittymisestä ja ympäristön vaikutuksesta siihen. Suorastaan rakastin kursiivilla kirjoitettuja ”oppeja”. Myös pojan puberteetin haparoiva alku kuvattiin hienosti.

    Kirjassa on useita erilaisia miehiä, joista mieleen jäi erityisesti sodan runtelema opettaja. Toisin kuin Katja, tunsin jostain syystä opettajaa kohtaan voimakasta myötätuntoa. Myös Everstin psyykeen sota oli tehnyt ikuisen arven. Ollin isä sen sijaan jäi mieleen jotenkin poikkeuksellisen humaanina tapauksena. Kuten joku taisi jo mainita, naiset olivat tässä kirjassa sivuroolissa, mutta suhtautuminen heitä kohtaan oli kuitenkin kauttaaltaan kunnioittavaa.

    Muut lukupiiriläiset ovat niin ikään nostaneet esiin ”normaalin” perheen ja koulukiusauksen kuvaamisen sekä niiden herättämät tunteet. Vaikka Elefantti oli surullinen hahmo ja hänen kohtalonsa järkyttävä, minun ajatukseni suuntautuivat kovasti Elefantin äitiin. En osannut etsiä syytä Elefantin kuolemalle niinkään mystisestä sairaudesta, vaan äidin kyvyttömyydestä hoitaa ihan ”perussairauksia” muulla kuin makuuttamalla ja viilillä. Sairaalloinen ylipaino ja sen mukanaan tuoma diabetes, korkea verenpaine tai vaikkapa sydänvaivat, makuuhaavat ja niiden tulehtuminen, mahdolliset pahoinpitelyn aiheuttamat sisäelinvauriot… jotenkin uskoisin että näilläkin päästään aika lähelle hautausmaata.

    Kirjan loppu oli niin ikään minulle mieleen, se oli samanaikaisesti surumielinen ja toiveikas.

  5. Katselin ohimennen netistä ihmisten mielipiteitä Poikakirjasta ja huomasin, että osa olisi nostanut kirjan jopa Finlandia ehdokkaaksikin. Moni tässäkin lukupiirissä piti kirjasta paljon. Itse en kirjaan kovin ihastunut.

    Itselläni on useampikin poika, joten poikien maailmaa on seurattu sivusta ja monia tuttuja juttuja vastaan tulikin. 60 -luvulla ei ollut nykyajan harrastusrumpaa, joten aikaa jäi järjestellä maailmaa kirjoittelemalla listoja mielenkiintoisista asioista ja tehden räjähdekokeiluja (meilläkin ilotulitteilla, mikä niissä poikia/miehiä kiinnostaa?).

    Olli oli kirjan päähenkilönä niin järkevä, harmaa ja mielikuvitukseton, että tarinasta jäi mieleeni vain Opettaja, Varaopettaja, Pieni ja Elefantti. Ja silti Olli oli ominaisuuksiltaan niitä ihmisiä, jotka tätä maailmaa kannattelevat: järjestelmällinen, hyväluontoinen, rehellinen, työteliäs ja porukassa viihtyvä ja pärjäävä.

    Ollin suhtautuminen autistiseen Pieneen oli ihana: Pieni oli erityistapaus, jollakin lailla parempi; ei tarvinnut mennä kouluunkaan, koska oppi monet asiat opettelematta. Tietenkin suuri surun ja huolen aihe äidilleen, joka pohti, onko lapsi normaali vai ei ja mitä tehdä lapsen kanssa. Pieni eli kuitenkin perheen arjessa mukana koko ajan. Arvelisin, että hän olisi sopeutunut ainakin erityisluokalle tämän päivän maailmassa. Toiveajattelua?

    Myös Opettajaa kohtaan tunsin syvää myötätuntoa, kuten eräs kirjoittajakin. Mies koulutti poikia niin tosissaan miehisyyteen ja vastuuntuntoisuuteen – valmisti heitäkin kuin sotaan. Kirjan lopussa maljankohotuksen opettaminen oppilailleen ennen itsemurhaa oli jollakin lailla järkyttävääkin. Mutta kuten Jenni kirjoitti, oppilaat kunnioittivat häntä toisin kuin Varaopettajaa. Varaopettaja olikin selvästi eräänlainen kannanotto tämän päivän opettajien asemasta koulussa. Kaksi ääripäätä. Auktoriteetti syntyy vahvasta läsnäolosta ja jämptiydestä, osaamisesta. Mielestäni.

    En ole terveydenhoitoalalta, en osaa minäkään sanoa, mikä Elefantin jalkoja vaivasi. Arvelin, että liikarasitus oli tulehduttanut jalat – joku systeemi mennyt kehossa sekaisin. Olikin yllätys, kun kirjan lopussa oli Elefantin kuolinilmoitus !?? Kuten eräs kirjoittaja kirjoitti, minäkin ihmettelin nimenomaan Elefantin äidin toimintaa. Jalat turpoavat yhä pahemmin ja pahemmin, vuotavat verta ja mätää – mitä poika tekee kotona monen peiton alla syöden homeista kermaviiliä? Olisiko yksi antibioottikuuri ollut niin kallis ? Äiti ei selvästikään ollut koskaan kuullut homemyrkyistä..

    Parasta kirjassa oli Näin minä opin -jutut. Niissä oli ideaa, sillä näinhän se menee: tavat, tottumukset, asenteet ja mielipiteet opitaan lapsuudessa aika arkisissa tilanteissa eikä niistä välttämättä paljoakaan ymmärretä. Tämän kirjan avulla minäkin tämän asian opin. Enkä minäkään kaikkia kursiivikirjoituksia ymmärtänyt, mutta ymmärsikö Ollikaan?

    SK

  6. Jalosen kirja oli sujuva lukea mutta se sisälsi syviä hiljaisia huomioita maailmasta ja kuvasi hyvin kasvua ja aikuistumista perheessä. Perhesuhteet olivat läheiset ja turvalliset ja sisaruksia kuvattiin kauniisti ja kunnioituksella. Pienen rooli kirjassa kasvoi suureksi. Opettaja ja Elefantin kohtalo järkyttivät. Mutta mitä tapahtui lopussa Pienelle?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s