Markus Nummi – Karkkipäivä

Hei vaan lukupiiri! Avataanpa seuraavaksi keskustelu elokuun kirjasta.

Henkilökohtaisesti en muista montaa kirjaa, joka olisi hitaasti lämpiävän alun jälkeen onnistunut tempaisemaan mukaansa niin nopeasti kuin Markus Nummen Karkkipäivä. Henkilön mukaan hienosti vaihteleva kerronta ja nämä mielenkiintoiset hahmot houkuttelevat lukemaan ja nivoutuvat näppärästi – eivät liian ennalta-arvattavasti – toisiinsa tekstin edetessä. Pidin myös pinnan alla kuplivasta sarkastisesta huumorista, joka aina välillä pulpahti esiin ja hetkellisesti kevensi tunnelmaa. Nummen teksti kulkee vaivattomasti, se on täynnä pieniä huomioita, jotka saavat omatkin ajatukset ja mielikuvituksen liikkeelle. 

Karkkipäivä rakentuu loppujen lopuksi yksinäisyyden ympärille, sille millaista on olla tarpeeton.  Kirja on tavallaan myös yhteiskuntakuvaus, ajankuvaa siitä miten elämme samanaikaisesti fyysisesti lähellä toisiamme, mutta silti täysin erillään – Ari ja Paula olivat naapureita, mutta Arilla ei ollut aavistuskaan siitä, mitä naapurustossa tapahtuu. Muiden perheiden tiettyihin asioihin ei kuulu eikä jossain määrin edes voi puuttua, ei vaikka aikuiset monin eri tavoin laiminlyövät lapsiaan. Teoksen alussa Ari ennustaa, että syntymässä on vittumainen romaani. Lukijalle rankinta on tajuta ja muistaa koko ajan uudestaan, että kaikki mitä kirjassa tapahtuu, tapahtuu valitettavasti monelle myös oikeassa elämässä (vuonna 2008 tilastokeskus on tiedottanut huostaanottojen lisääntyneen kymmenessä vuodessa 50 %). Aiheestaan huolimatta Karkkipäivä ei kuitenkaan sorru melodramaattisuuteen eikä varsinkaan saarnaa, vaan enemmänkin muistuttaa lastensuojeluun liittyvien ongelmien moninaisuudesta ja siitä, miten hankala niihin on ulkopuolelta puuttua. Vaikka perheet ja ongelmat ovat erilaisia, lopputulos on sama: näkymättömiä lapsia, ihmisiä, joita ei ole koskaan arvostettu, kohdeltu hyvin.

Minulle jäi Nummen teoksesta samanaikaisesti surullinen ja toiveikas olo: vaikka kirja käsittelee yksinäisyyden ja kaltoin kohtelun kokemusta ja sen aiheuttamaa surua, se myös rohkaisee ihmisiä toimimaan. Kun salaisuudet alkavat paljastua, tärkeimpiä toimijoita ovat yllättäen läheisiksi ja tärkeiksi muuttuvat täysin vieraat ihmiset: Ari, Erkki ja sosiaalityöntekijä Katri. Kaikkein tärkein rooli on kuitenkin Tomin, rooli jota hänellä ei luultavasti aikaisemmin ikinä ole ollut mahdollisuutta ottaa.

Kirjan loppu – eli Tomin tulevaisuus – jää hyvin avoimeksi. Millaisia tulevaisuudenkuvia lukupiiriläiset muodostivat?

Maija N.

Advertisements

8 kommenttia artikkeliin ”Markus Nummi – Karkkipäivä

  1. Aivan – tästä tulee vittumainen romaani.
    Olen taas vasta kirjan alkupuolella, mutta kirja on pakko siirtää usein syrjään. En kerta kaikkiaan pysty lukemaan kuin pätkän kerrallaan. Tarinaa kerrotaan niin uskottavasti, että niskakarvani ovat koko ajan pystyssä… kauhusta… inhosta… säälistä… uteliaisuudesta…. vai mistä? En tiedä.
    Yritän jatkaa lukemista.

  2. Luin kirjan jo useita kuukausia sitten, mutta sen minulle jättämä viesti on yhä kirkkaana mielessäni: miten kohtuuttoman vaikeaa joidenkin, pelottavan monien, lasten elämä on ja mikä on meidän aikuisten mahdollisuus auttaa heitä edes vähän.
    Näkökulmat ongelman tarkasteluun oli valittu huolellisesti ketään syyllistämättä. Luin juuri lukupiirimme vetäjän kommentin, ja jäin hieman ihmettelemään, miksi hänen mielestään Tomin osuus on jotenkin uusi tällaisessa prosessissa. Kyllä tällaista vertaisapua lienee aiemminkin ollut??
    Kerronta on taitavaa. Olisin ollut valmis siitäkin syystä palkitsemaan kirjan siinä missä Nenäpäivänkin.
    Kirja antaa toivoa paremmasta huomisesta yhteisöllisyyden kautta, mutta pystymmekö me itsekkäät ihmiset todella huolehtimaan toinen toisistamme? Eivätkä huolenpitoa, tai edes huomaamista, tarvitse pelkästään lapset vaan niin moni muukin. Tässä meille haastetta!
    P.M.

  3. Jos työkseen yrittää koota näistä ”Mir(j)oista” ja ”Tomeista” ehjiä ihmisiä, niin tällaisia kirjoja ei kerta kaikkiaan halua eikä voi eikä uskalla vapaa-ajallaan lukea. Rasti siis minultakin jokaiseen ruutuun. Mutta kun nyt kerta lukupiirissä ollaan, niin pakotin itseni lukemaan kirjan loppuun. Lukiessani mietin, että onko tämä fiktiota lainkaan ja kuka haluaa tätä vapaaehtoisesti lukea ja miksi? Tuli sattumalta mieleen Alibit ja muut vastaavat lehdet, joiden lukijakuntaa olen joskus yrittänyt kuvitella. Jostain syystä ihmisten kurjuus kiinnostaa, varsinkin kun sen voi pitää siististi kädenmitan päässä.

    En ollut aikaisemmin lukenut Markus Nummea ja tämän myötä tulen muistamaan hänet erinomaisen kirjailijana. Kerronta oli sujuvaa ja mielenkiintoisesti rakentuvaa, pidin erityisesti tavasta, jolla ihmiskohtalot lomittuivat toisiinsa yllätyksellisesti ja taidokkaasti. Henkilöhahmot olivat kiinnostavia ja arvatenkin todentuntuisia. Pohdin paljon Aria ja hänen tapaansa tehdä meneillään olevista tapahtumista mielessään kohtauksia kirjaan tai elokuvaan, olla omien sanojensakin mukaan aina jossakin muualla, eikä tässä. Kovin tutulta tuntuva ilmiö ajassamme sekin nimittäin, vaikeus olla läsnä ja elää hetkessä. Eletään mieluummin sitkun-elämää ja pohditaan työasioita lapselle iltasatua luettaessa.

    Yhteenvetona tulee mieleen, että Karkkipäivä on loistavasti kirjoitettu kirja kamalasta aiheesta. Muutenkin lukupiirin kirjojen aiheet ovat olleet ainakin näin aluksi kovin kurjia pienine toivonsiemenineenkin. Syyskuussa on ilmeisesti tiedossa rakkautta, liekö onnetonta sellaista? Tämänkin miettiminen on oikeastaan mielenkiintoista, että mistä niitä kirjoja kirjoitetaan? Rakkaudesta ja kuolemasta, mistä muusta? Ja että onko olemassa vakavasti otettavia hyväntuulen kirjoja?

  4. Sain kirjan luettua aivan äskettäin ja laitan päälimmäiset ajatukseni siitä heti ylös.

    En ole pitkään aikaan lukenut näin hyvin otteessaan pitävää kirjaa! Aivan mahtava kirja! Ensinnäkin kirjailijan kirjoitustyyli ja teksti sinänsä miellyttivät, jännitys säilyi viimeiselle sivulle saakka. Kirjailija oli taitavasti punonut henkilöiden välisen verkoston tarinaan. ”Mirabellan” pelastuminen oli moneen otteeseen ratkeamassa mutta aina jokin sattumus vei sen uudelleen ulottumattomiin.

    Hyvä asia oli, että kirjassa oli näinkin onnellinen loppu. Lasten heitteillejättö on rankka asia tämän päivän maailmassa. Huoli Mirjasta sekä Tomista nousivat ahdistamaan myös omaa lukemistapahtumaani mutta pakko oli jatkaa eteenpäin.

    On jotenkin niin ironista, että me aikuiset emme näe (vai emmekö halua nähdä?) sitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Kirjan sankariksi kohoaakin pieni lapsi – poika, joka ”näkee” Mirjan todellisen tilanteen ja haluaa pelastaa hänet niillä keinoin, joita hänellä on käytettävissä. Ja tämän hän tekee siitä huolimatta, että tulee itsekin kaltoin kohdelluksi! Mitä sankarillisuutta!!

    Kiinnostus Markus Nummen muuta tuotantoa kohtaan kyllä heräsi tämän kirjan myötä. Olen mielissäni, että törmäsin lukupiirin kautta tähän teokseen.

  5. Lukupiirimme luki kirjan keväällä, joten kaivelen muistojani ja lukumerkintöjäni siltä ajalta. Paitsi että eipä tarvitse kovin syvältä kaivella, viisi kuukautta lukemisen jälkeen tämä kirja on vielä hyvin muistissa, niin väkevän vaikutuksen se teki. Minulle tämä kirja oli viime vuoden tärkein kotimainen! (Vaikka myönnän kyllä auliisti, etä otantani vuoden 2010 kotimaisen kaunokirjallisuuden suhteen on kaikkea muuta kuin kattava.)

    Itse lapsettomana ihmisenä en ole tullut edes ajatelleeksi sitä, miten yleisiä ilmoitukset sosiaalitoimeen ovat, ja että huostaanotot ovat lisääntyneet noin kovasti. Ymmärrän kyllä, että jos on työkseen näiden asioiden kanssa tekemisissä, niin ei niistä jaksaisi enää oikein lukea. Mutta koen että tämä on kirja on kauan kaivattu napakka potku persuksiin meille tavallisille tallaajille, omaan napaan tuijottajille. Tietysti lasten heitteillejätöstä voi lukea omaa karua kieltään tilastoista ja sanomalehdistä, mutta näin erinomaisesti kirjoitettu kaunokirja tuo aiheen niin lähelle, suorastaan ihon alle. Kun on jokin esimerkkitapaus, vaikka fiktiivinenkin, on asiaa paljon vaikeampi työntää pois mielestään.

    Nummen tapa käsitellä aihetta usean eri henkilön kautta toimii mielestäni erinomaisesti. Näin Paulakin saa mahdollisuuden tuoda esiin sen, miltä maailma näyttää hänen näkökulmastaan. Ja siinähän on omaa (pelottavaa) loogisuuttaan. Ei stessaantuneelta, pahasti univajeiselta, sokerihumalaiselta ja avioeron katkeroittamalta naiselta voi odottaa ihan nappisuoritusta äitinä, ja Paulasta kodin perusasiat ovat kunnossa jos kotona on siistiä ja lapsella on syötävää. Sitä paitsi hyvä äiti pitää tiukan kurin. Tomin äitikin varmasti lohduttaa itseään sillä, että viettää hiihtolomaa toisen lapsen kanssa, hänhän on hyvä äiti! Tomin isä sentään tajuaa olevansa epäluotettava huoltaja. Mutta ainakaan hän ei kohtele poikaa kuin huonekasvia, vaan osoittaa toisinaan kiinnostustakin tätä kohtaan.

    Yhä useampi työntekijä joutuu tekemään töitä kotonakin, jotta säilyttää työpaikkansa ja Suomi kilpailukykynsä. Nekin, jotka voivat jättää työt taaksen sulkiessaan työpaikkansa oven, ovat usein joutuneet lisäämään joustoa työhönsä – työajat ovat muuttuneet, töihin voi joutua lyhyellä varoitusajalla ja töissä on jaksettava samat työt yhä vähemmällä henkilökunnalla. Ei siis ihme jos lapsille on yhä vähemmän aikaa. Jälki on rumaa.

    Toivon hartaasti, että Tomin elämä saisi positiivisen käänteen. Eihän Nummi sitä kokonaan sulje pois. Mutta jotenkin huonoenteistä oli, että Katrin posiitivisena esimerkkinä pitämä Tomin aikaisempi huostaanottokin osoittautuu kuplaksi. Miten kukaan jaksaa tehdä vuodesta toiseen työtä, jossa ei ole posiitivisia kokemuksia? ”Mirabellalle” tulevaisuus isän kanssa on kai kuitenkin parempi, onhan…

    Innostuin Nummen tekstistä niin, että ostin alesta itselleni hänen aiemman kirjansa Kiinalainen puutarha. Ehkä minustakin tulee vielä kotimaisen kaunokirjallisuuden lukija!

    Jenni

  6. Miten iloiseksi tulinkaan, kun havaitsin, ettei kirjailija polttanutkaan Tomia, kuten alkuluvussa annettiin ymmärtää! Ja tietysti sekin, että myös Mirja (joka jäi kirjallisesti huomattavasti Tomia hennommaksi hahmoksi) sai apua ja jäi henkiin. Alkuluvun luettuani minäkin olisin jättänyt kirjan sikseen, ellen olisi jollakin tavalla sitoutunut lukemaan lukupiirikirjat. On kauheaa lukea tällaista tarinaa, jonka tietää olevan totta monen lapsen kohdalla, pystymättä auttamaan ja vielä koko ajan odottaen toivotonta loppua. Sen verran sain aikaiseksi, että liityin Mannerheimin lastensuojeluliiton jäseneksi, mutta en uskaltanut kuitenkaan ruksata haluan toimia aktiivisesti -kohtaa, koska kalenterini on jo muutenkin liian täynnä. Mirjan kohtalo muistutti Mari Mörön kirjan Kiltin yön lahjat Siian tarinaa, vaikka siinä äiti oli menettänyt elämänhallintansa eri syistä kuin tämän kirjan kontrollifriikki uraohjus, joka ei saanut apua maniaansa. Etsimättä tuli mieleen myös Charles Dickensin kirjan Oliver Twist. Senhän kerrotaan herättäneen aikalaiset parantamaan teollistumisen kurjistamissa oloissa elävien lasten asemaa. Samanlainen yhteiskunnallinen tendenssi on taas tarpeen. Mutta voiko millään kirjalla olla enää samanlaista vaikutusta kuin Dickensin aikana. Miten toivonkaan, että kirjan Ari kaikessa avuttomuudessaan jatkaisi Tomin mieskaverina. Ehkä kirjailija on itse käynyt Mieskaverit -koulutuksen, kun hän osasi viedä heidät yhdessä niinkin arkiseen harrastukseen kuin luistinradalle. Minustakin Finlandia-palkinto olisi pitänyt antaa tälle kirjalle kirjallisten ansioiden vuoksi ja siksi, että sen kuvaamien lasten asia olisi saanut enemmän huomiota. (Sivumennen sanoen minustakaan Nenäpäivä ei ole vanhuksen yksinäisyyden kuvaus)
    P.s.
    Olen lukenut Corellin mandoliinin joskus aikaisemmin ja jätän sen nyt väliin, sillä kirjapöydällä odottaa joukko aloitettuja kirjoja.

  7. Yhdyn täysin edellisten kirjoittajien mielipiteeseen kirjailijan kyvysta kirjoittaa, tekstin mukaansatempaavuudesta ja tavasta käsitellä aihetta.

    Itse toimin työssä jossa kohtaan näitä lapsia joista koetetaan” koota kokonaisia” ja juuri siksi pidän tärkeänä lukea sellaisista kohtaloista jotka voisivat olla totta. Maailmassa on paljon elävässä elämässä pahempiakin kohtaloita ja on tärkeää saada niihin kosketuspintaa ja näkökulmia.

    Kirja sai minut myös kiinnostumaan Markus Nummen kirjoista !

    SatuK

  8. Romanttista mustaa komediaa – sellaistahan päähenkilö suunnitteli omasta tekstistään – ja sitä oli tämäkin kirja. Romanttista Timon pyrkimykset pelastaa prinsessa Mirabella ja Paulan ja Erkin kohtaamiset, mustaa lastensuojeluasiat ja komediaa erinäiset sähläykset esim. Arin epäily pedofiiliksi ja kaikki tapahtumat, jotka olisivat tukeneet epäilyä ja Paulan äänenmenetyskohtaus. Tilanteet oli helppo kuvitella kohtauksiksi johonkin romanttiseen mustaan komediaan.

    Kirja oli rakenteeltaankin mielenkiintoinen. Päähenkilö kirjoitteli ja mietiskeli käsikirjoituksensa tarinaa ja ihmisiä samalla kun ympärillä alkoi tapahtua kaikenlaista suunnittelematonta ja käsittämätöntä. Lopulta nämä kaksi asiaa nivoutuvatkin yhdeksi tarinaksi. Kirjassa eri henkilöiden kertomukset ja elämänpolut kohtasivat vaivattomasti keskenään ja oli mielestäni onnistunut. Tarina eteni omalla painollaan ja vaivattomasti. Kirja oli lukukokemukseltaan helppo.

    Kiinnitin huomiota erityisesti päähenkilöpariin ja heidän selviytymiskeinoihinsa vaikeassa elämäntilanteessa.

    Ari suunnitteli ja kirjoitti käsikirjoitustaan ja koko kirjan tarinan ajan otti ympärillä tapahtuvista tapahtumista mukaan pieniä hetkiä ja ideoita tarinaansa. Kirjoittaminenhan on usein kirjailijalle tapa koota, käsittää ja ymmärtää maailmaa ja sen ilmiöitä ja taphtumia kirjoittamisen kautta – kuten tässäkin kävi. Ja mitä käsittämättömämmäksi tapahtumat menivät, sitä enemmän hän otti ympäriltään vaikutteita kirjoitelmaansa.

    Ja Tomi -poika käsitteli ympärillä olevia ongelmia sarjakuvalehden tarinan kautta, ettei todellisuus tuntuisi liian kipeältä – koska kyseessähän oli vain satu. Ja näin säilytti toimintakykynsä ja rohkeutensa. Selviytymiskeinot ovat monet. Ja yllättäen molemmilla samantyyppiset.

    Toinen mielenkiintoinen ihmispari ja vastakohtapari, mutta joista kuitenkin löytyi yllättävää samankaltaisuutta, oli tilanhallintasuunnittelija Paula ja kauppias Erkki from other planet. Paula juuri eronneena äärimmäisen tehokkaana ja sekä itseään että toisia kohtaan säälimättömänä ylikierroksilla käyvänä yh-äitinä, ja Erkki hyvin hengellisenä ja rukouksellisena miehenä, joka edusti täysin toisenlaista ihmistyyppiä. Molemmat olivat kuitenkin hyvin yksinäisiä tahoillaan, rakastivat järjestystä ja näkivät siinä kauneutta: Paula ulkoista ja Erkki uskonnollista. Molempien mielestä toisessa oli kaikesta huolimatta jotakin, mikä kosketti ja kiinnosti.

    Itseäni lämmitti erityisesti Arin äidin luona tapahtunut hieno kohtaus. Kuinka luontevasti ja lämpimästi Arin äiti otti Tomin hoiviinsa: antoi syötävää ja otti piiriinsä ”mehän olemmekin tavanneet siellä ja sen kanssa..” Hetki oli täydellinen vastakohta Tomin senhetkiselle tilanteelle, sellainen kuin sen olisi pitänyt olla koko ajan.

    Mielenkiintoista kirjassa olivat myös kiusaamiskuvaukset. Tässä kiusaamisen takana ei ollutkaan lasten saama päähänpisto tai keskinäinen kamppailu pihapiirissä vaan aikuisen aikaansaama tilanne, jossa Paula pyrki hallinnoimaan omaa elämäänsä ja omaa etuaan. Ja lapsia – parvea – oli helppo manipuloida. Ja tätä minä olen nähnyt ihan elävässä elämässäkin eikä tästä puhuta julkisuudessa, kun puhutaan esim. koulukiusaamisesta. Hienoa, että asiaa saadaan tuotua esille edes tällä tavalla.

    Kirjan lopussa oli hieno lause: ”Vain pojalla oli kaikki maailman aika.” Tomi oli todellakin ainut, jolla oli aikaa huolehtia parhaan ystävänsä Mirabellan kohtalosta. Vaikeinakin hetkinä keskittymällä johonkin muuhun kuin itseensä esim. toisten auttamiseen tuo positiivisuutta ja hyvää oloa omaankin elämään. Tutkittu juttu!

    Jos kirja olisi päättynyt siihen, että Tomi olisi voinut jäädä Arin perheen luokse odottelemaan perheensä tuloa lomalta, olisi kirjan loppu ollut liiankin kliseinen. Nyt lastensuojeluviranomainen vei Tomin mennessään – ja se vähän kirpaisi.

    Luen mielelläni Torey Haydenin kirjoja. Kuvaukset erityisluokkien lapsista ja siitä, mitä kaikkea välittävä aikuinen voi saada aikaan lasten elämässä vaikka vain kulkemalla rinnalla vuoden kaksi, on lohduttavaa ja kannustavaa. Miten muuten tämänkaltaisiin asioihin voisi suhtautua? ”Kauneuden kokeminen edellyttää tietyn määrän etäisyyttä”, sanottiin kirjassa. Liian läheltä ei näe kokonaisuutta.

    SK

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s