Seuraavaksi olisi tarkoitus lukea Nick Hornbyn Alas on pitkä matka. WSOY:n sanoin:

“Mitä yhteistä on elämänsä tyrineellä talkshow-isännällä, aivokuolleesta pojastaan yksin huolehtivalla äidillä, apulaisopetusministerin sekopäisellä punkkarityttärellä ja rocktähtihaaveistaan luopuneella pizzalähetillä? Eipä juuri muuta kuin satunnainen kohtaaminen tornitalon huipulla, missä uudenvuoden yönä tuntuu suorastaan parveilevan itsemurhakandidaatteja.

Kuka ehti paikalle ensin? Kenellä on painavimmat syyt päiviensä päättämiseen? Koska asioista ei päästä yhteisymmärrykseen, Martin, Maureen, Jess ja JJ jatkavat kukin tarinaansa – ainakin etappi kerrallaan. Ensin pitää oikoa kärsittyjä vääryyksiä ja antaa opetuksia muutamille mätäpaiseille. Katolle voisi kiivetä myöhemminkin…

Alas on pitkä matka leikittelee kylmänviileällä aiheella, mutta sympaattiset, elämäänsä uutta sisältöä rakentavat sankarit tuovat tarinaan lämpöä ja lohtua.”

Maija N

Lewycka, Marina

Sammakko, 2011

Kun aika moni näin alkuvuodesta keventää ruokiaan, voi kirjapuoleltakin nauttia kevyehkön tarinan starttipalaksi.

Lukuvinkkeli aloitettiin aikoinaan Marina Lewyckan kirjalla Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, ja ihan mieluinen muistijälki sai minut tarttumaan Lewyckan uusimpaan hienoisin odotuksin. Meidät kaikki on tehty liimasta hauskuttaakin parhaimmillaan jälleen kulttuurierojen kuvauksessaan.

Päähenkilö Georgie on erokriisin keskellä porskuttava nelikymppinen nainen, jonka tytär on jo muuttanut omilleen ja 16-vuotias poika Ben viettää aikansa tietokoneen ääressä. Georgien vapaa-ajan ongelmat ratkeavat, kun hän tutustuu eksentriseen israelilaiseen vanhaanrouvaan. Uusi tuttava asuu ränsistyneessä kartanossa, jota himoitsevat niin kieroilevat sosiaalityöntekijät, kuin hurmaavat ja vähemmän hurmaavat kiinteistönvälittäjätkin.

Lewyckan henkilöhahmoilla on lempeää huumoria ja kiinnostavuutta. Tästsä uusimmassa oli kuitenkin vähän liikaa lähdetty Bridget Jonesin jalanjäljille. Päähenkilö Georgie yrittää kirjoittaa hömppäromaania, ja niin välillä myös Lewycka. Kaipa tätä kirjaa voisi parhaiten kuvata sana lämminhenkinen, ja siksipä näin nietosten keskelle Meidät kaikki  on tehty liimasta sopii mainoisti iltalukemiseksi.

Katja Valjakka

Kirjan saatavuus Ratamo-kirjastoissa

Atwood, Margaret

Herran tarhurit

Otava, 2010

Joulukiireiden keskeltä voi pian rauhoittua jälleen lukemaan, välipäivinä kerkeää hyvin kirjastoon! Otetaan vuoden alkuun luettavaksi Margaret Atwoodin parin vuoden takainen dystopia eli tulevaisuuden uhkakuva nimeltä Herran tarhurit.

Atwood on kirjailija, joka jättää lukijan omalle tulkinnalle usein paljon tilaa. Lisäksi hänen henkilöhahmonsa ovat mielestäni harvoin yksilöinä kosketttavia, Atwood on suurien tarinoiden ja kokonaisuuksien luoja.

Atwoodin ekokriittinen kirja sijoittuu tulevaisuuteen, ja keskiössä on Herran tarhurit-niminen ekologisten toisinajattelijoiden yhteisö, jonka jäsenten elämää kirjassa seurataan kahdella aikatasolla. Välillä eletään ajassa “vedettömän tulvan” eli tuhoisan viruspandemian jälkeen, välillä taas taustoitetaan tapahtumia. Scifiä siis, vaikka Atwood itse ei kuulemma halua käyttää tätä käsitettä kuvaamaan omia kirjojaan.

Herran tarhurit on sisarteos vuonna 2003 ilmestyneelle Oryx ja Crake-kirjalle, mutta itse en tuota ollut lukenut. Tämän  jälkeen aion kyllä vilkaista myös tuon aiemmin ilmestyneen,  mutta Herran tarhureita on hehkutettu “Nobel-tasoiseksi”,  ja en nyt ihan niin korkealle tätä arvostanut. Mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kirja kuitenkin!

Oikein rentouttavaa joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta kaikille lukupiiriläisille ja blogia seuraaville!

Katja Valjakka

Kirjan saatavuus Ratamo-kirjastoissa

Gummerus 2011

     Kirjan alussa noin kymmenvuotiaat Lil Chance ja Cooper Sullivan tutustuvat Etelä-Dakotassa. Cooperin maalla viettämän kesän aikana lapset ystävystyvät ja pitävät yhteyttä vuosien ajan. Cooperin palatessa kaksikymppisenä taas kesäksi maisemiin, nuoret huomaavat tunteidensa kasvaneen rakkaudeksi. Välimatka ja elämäntilanne ajavat kuitenkin heidät erilleen.

Kolmikymppisenä Lil on toteuttanut haaveensa ja avannut sukunsa maille villieläinpuiston. Entinen etsivä Cooper puolestaan palaa hoitamaan sairasta isoisäänsä. Lil ja Cooper eivät voi välttyä kohtaamisilta. Sarjamurhaajan tappaessa Lilille rakkaita villieläimiä, metsästäessä ihmisiä ja uhatessa lopulta myös Liliä, Cooper tulee Lilin avuksi.

Kirjan juoni oli varsin vangitseva ja mielestäni yksi mielenkiintoisimmista Robertsin kirjoittamista teoksista. Toki mukana on tuttuun tapaan kiinnostava rakkaustarina, mutta myös pohdintaa mm. villieläinten oikeuksista. Suosittelen ainakin kaikille Robertsin faneille.

Vieras kartanossa

Tammi, 2011

Olen alkuun tylsä ja ilmoitan että loppu oli tässä  kirjassa pienoinen pettymys. Tuntuu välillä että sivumäärän ylitäessä 500 kirjailijoiden on vaikea kuroa kaikkia lankoja yhteen. (Esimerkiksi käy hyvin Stephen Kingin Kupu. 1200 sivua johdattavat loppuun, jota voisi käyttää määritelmänä sanalle antikliimaksi.) Sivujuonne Kingiin sallittakoon siksikin, että Watersin Vieras kartanossa on myös kauhutarina.

En ollut Sarah Watersia aiemmin lukenut, ja Tammen Keltaisen kirjaston kirjaksi tyyli oli mielestäni yllättävän kevyt. Silti voin suositella kirjaa, sillä suurimmaksi osaksi tekstissä oli niin vahva imu, että sitä oli vaikea käsistään laskea.

Kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Englantiin. Tarinan keskiössä on maalaislääkäri Faraday ja sattuman kautta hänen hoidokeikseen päätyvän Ayresin perheen jäsenet, leskirouva ja naimattomat poika ja tytär, jotka epätoivoisesti yrittävät ylläpitää suvun rappeutuvaa kartanoa pienemmillä tuloilla kuin kylän opettajat. Mieliala on kuitenkin toiveikas, kunnes kartanossa alkaa tapahtua outoja asioita.

Waters kuvaa hienosti Faradayn haparoivaa yritystä päästä ohi luokkarajojen tämän ihastuessa kartanon Carolineen, mutta rakkaus ei nouse siivilleen, eikä romantiikka kuki. Ihmissuhteiden ja erityisesti aikakauden kuvauksessa on kirjassa onnistuttu, mutta “kauhujuonteen” toteutus hieman ontuu.

Erityisen sopiva tähän pimeään vuodenaikaan!

Katja Valjakka

Saatavuus Ratamo-kirjastoissa

Seuraavaksi luemme novelleja, Zinaida Lindénin kokoelman Nuorallatanssija. Gummeruksen esittely lupaa seuraavaa:

“Miltä suomalaismies näyttää venäläisnaisen silmin?

Nuorallatanssijan novellien asetelmassa on eleetöntä huumoria. Suomessa asuvat venäläiset naiset rakastuvat suomalaisiin miehiin, mutta kyseessä ei suinkaan ole romanttinen tai raastava tunnetila. Nämä epätavalliset slaavilaisnaiset eivät arvioi miehen lihaskuntoa tai lompakon paksuutta. He pikemminkin suorittavat empiiristä tutkimusta ja suhtautuvat ihmetellen ja uteliaasti tähän kaksin verroin tuntemattomaan lajiin.

Synnyinmaastaan lähteneet tasapainoilevat maailmankartalla uusiin asemiin. He eivät ole kotona Suomessa, mutta vierastavat jo omaa maataan. Zinaida Lindén irrottaa novelleihinsa elämän pieniä hetkiä ja havainnoi niitä hurmaavasti lähietäisyydeltä. Hän tavoittaa ulkopuolisuuden tunteen niin kerronnassa kuin miljöövalinnoissa.

Lindénin lause on kirkas ja koruton. Kokoelma on sävyltään valoisa ja kertojanääni on nautittavan itseironinen. Joukossa on myös melankolisempia sävyjä ja tarinoiden haikeudessa on merkillistä kauneutta. Suomalaiselle lukijalle on kiinnostavaa, miltä suomalaisuuden perikuvat näyttävät vierain silmin tarkasteltuna.”

Maija N

“Väkevä tarina kolmen sukupolven naisista

Jokaisen on otettava elämä vastaan paljain käsin, ilman suojahanskoja. Haavoittuvuuteen ei ole olemassa vastalääkettä ja edellisen sukupolven haavat periytyvät seuraavalle. Paljain käsin kertoo Vaaran kolmesta tyttärestä. Varpu hoitaa vanhuksia lähihoitajana eikä osaa pitää huolta itsestään. Inari rimpuilee tuomitussa suhteessa naimisissa olevaan mieheen. Virvan avioliitto rakoilee lapsettomuuden paineen alla.

Tyttärien suhde omaan äitiin on vaikea. Äiti puolestaan on kärsinyt oman äitinsä rakkaudettomuudesta. Ketjua on vaikea katkaista, sillä naisen osa on polvesta polveen selvitä yksin, miehistä ei ole tukea. Moni Vaaran suvun naisista tekee elämänsä valintoja motiivinaan vapaus perheen kahleista. Loppujen lopuksi juuri perhe osoittautuu kuitenkin turvallisuutta ja pysyvyyttä luovaksi siteeksi naisten välille.

Essi Tammimaata kiinnostaa perhesuhteiden epätasapaino ja ihmisten kuvaaminen paljaimmillaan. Hän nauttii kielestä ja kietoo lauseisiinsa omintakeista uudissanastoa.”

“Essi Tammimaa on kiistaton kielellinen lahjakkuus.”
- Raisa Mattila, Helsingin Sanomat

Maija N

Päähenkilö, Olli, elää ensimmäisiä kouluvuosiaan 1960-luvun alussa, ja löyhästi omaelämäkerrallisen teoksen maisemat on paikallistettu Hämeenlinnaan.

Ollin elämän pienillä ja suurilla tragedioilla ei mässäillä, vaan ne tuodaan esille aika hienovaraisesti. Isosiskon ei-toivottu raskaus ja pikkusisaren autismi vaikuttavat Ollin elämään, mutta niistä ei muodostu tarinan keskiötä, ne vain kuuluvat tarinaan. Välillä ”aikuisen ääni” kertoo mitä kuvatuista tapahtumista opittiin, kursiivilla kirjoitetut lauseet eivät tosin itselleni aina auenneet. Jalosen kielenkäytöstä pidän muuten kovasti, suosikkejani oli lause “se oli oudonmallinen ja pitkä lauantai-ilta, ja minulle jää hämäräksi miksi se on sellaiseksi tullut”.

Preesensissä oleva lapsen kertojanääni kuvaa hienosti maailmankuvan muokkautumista ja sitä, miten perhe on pienen ihmisen elämän keskiössä. Kodin lisäksi koulu opettaa, ja varsinkin koulukiusaamista ja ankaraa opettajaa käsittelevät osuudet olivat koskettavia. Autoritäärisen ja sotilaallisen opettajan arvot ja opetukset uppoavat pieniin poikiin kuin kuuma veitsi voihin – itselläni nousi oikein vihantunteita opettajaa kohtaan.

Tässä nyt lyhykäisesti ensitunnelmiani Poikakirjasta, miten se teille muille maistui?

Katja Valjakka

Tässä Otavan esittely:

Kertomus 1960-luvun Suomesta koulupojan silmin on
hypnoottinen lukukokemus.

Oivallisia lukuhetkiä,

Katja Valjakka

P.S. Sivuhuomautuksena lisään vielä, että mielestäni Kersti Juvan tunnistettava ja teatraalinen tyyli suomentaa muokkaa lukukokemusta ja saa kirjan tuntumaan vakavamielisemmältä – ja ehkä jopa raskaammalta – kuin se saattaisi jonkun toisen kääntämänä olla.

Maija N